Esittely

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Versio hetkellä 8. elokuuta 2017 kello 14.43 – tehnyt Irja (keskustelu | muokkaukset)

(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Esittely

Saamelaisten nimeäminen alkuperäiskansaksi perustuu saamelaisten omaperäiseen maailmankuvaan, omaan historiaan, omiin elinkeinoihin ja omaan kieleen. Nykyisin erityisluonne on vahvistettu kansallisella lainsäädännöllä ja kansainvälisin sopimuksin. Ensyklopediahankkeen tavoitteena on valaista tätä erityisluonnetta.

Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeessa kohteena on saamelainen alkuperäiskulttuuri. Hankkeeseen tartutaan ajankohtaisen monitieteisen tutkimuksen mahdollisuuksin ja haastein. Etnisiin vähemmistöihin, kuten saamelaisiin liittyvä tutkimus ei mahdu yhden tieteenalan rajoihin, vaan se on useimmiten jo lähtökohtaisesti monitieteistä. Etnisten vähemmistöjen tutkimukseen on kytketty niin politiikan, kulttuurin, uskontotieteen, historian, yhteiskunnan, talouden, mielen ja kielen tutkimuksen traditioita ja näkökulmia. Tässä tutkimushankkeessa, kuten tavallisestikin monitieteisyys ymmärretään eri tutkimusalojen välisenä yhteistyönä. Etuna on tutkimuksellinen moniäänisyys ja erilaisten tieteellisten lähestymistapojen yhdistäminen. Monitieteisyys on oleellinen edellytys identiteetistä, etnisyydestä ja kulttuurisista käytävälle keskustelulle.

Saamelaisia ja heidän kulttuuriaan tutkiva varhaisempi tieteenala, lappologia, on kuvannut saamelaiskulttuuria ulkoisesta näkökulmasta 1600-luvun lopulta 1900-luvun loppupuolelle saakka. 1900-luvun viime vuosikymmenillä saamelaisiin kohdistuneessa tutkimuksessa on siirrytty kohti kulttuurinsisäistä näkökulmaa. Termi lappologia on haluttu hylätä ja ottaa sen tilalle käyttöön uusi nimitys monitieteinen saamentutkimus. Kulttuurinsisäinen näkökulma merkitsee tässä yhteydessä myös saamelaisten itsensä merkittävää panosta oman kansansa tutkimuksessa.

Saamelaisten ja Saamenmaan nimistä

Sápmi-termi löytyy kaikista saamen kielistä ja se tarkoittaa aluetta, kieltä ja ihmistä. Etnonyymi sápmelaš (johdos sanasta sápmi) ja suomen ikivanha heimonimi hämäläinen ovat lähtöisin samasta alkuperästä. Sápmi, sápmelaš ulottuu vähintään 3000 vuotta taaksepäin, jolloin se vakiintui saamelaisten esivanhempien omakieliseksi nimitykseksi.

Saamelaisista vanhastaan, aina 1960-luvulle saakka käytetty eksonyymi (muiden antama nimitys) on lappalainen, joka on historialtaan tiiviisti kytköksissä alueen nimitykseen Lappi (latinalaistettuna Lapponia). lop, lopari saamelaisten nimityksenä esiintyy venäläisissä lähteissä jo 1200-luvulla. Suomessa ja sen läheisissä sukukielissä sanaa lappalainen on käytetty viittaamaan paitsi saamelaisiin myös yleensä pohjoisempana asuviin kansoihin (kuten vienankarjalaisiin) tai rintamailta kauempana asuviin ihmisiin, mihin saattaa perustua Lappi-sanan yleisyys laajalti esim. Etelä-Suomen paikannimistössä. Myös ruotsin kielessä on käytetty nimitystä lapp (monikossa lappar) jo 1200-luvulla, ja olettaen sanaa alkuperältäänkin skandinaaviseksi, liittyen sanaan lapp 'paikkatilkku', on ajateltu sen olleen alkuaan pilkkanimitys. Sanan alkuperä on kuitenkin hämärän peitossa, ja se saattaa olla alkuaan itämerensuomalainenkin. Jälkimmäisessä tapauksessa sillä lienee viitattu yksinkertaisesti rintamailta syrjässä asuviin ihmisiin. Sanan pejoratiivistuminen on kytköksissä valtaväestön asenteisiin saamelaisia kohtaan. Pejoratiivistumisen myötä siitä on Pohjoismaissa luovuttu, mutta vastaava termi on monissa Euroopan kielissä edelleenkin laajalti käytössä (esim. ranskan lapon, saksan Lappe, Lappisch, unkarin lapp). Nykyään Suomessa nimityksestä lappalainen on tullut hallinnollinen ja sitä käytetään, kuten historiallisissa lähteissäkin, maanomistus- ja kiinteistökysymyksiin liittyvissä yhteyksissä.

Norjassa saamelaisista on myös näihin päiviin käytetty nimitystä finn, joka on tuttu jo antiikin ajalta Tacituksen teoksesta.. Norjan pohjoisinta aluetta kutsutaan Finnmarkiksi. Tacituksen fenni-nimitystä ovat ilmeisesti alunperin käyttäneet muinaisruotsalaiset Pohjois-Ruotsissa eläneistä saamelaisista, joita koskevia tietoja he ovat levittäneet maailmalle. Finn ja Finland, jotka ovat muiden antamia nimityksiä suomalaisista ja saamelaisista, jäivät sittemmin tarkoittamaan myös 'ei-saamelaisia', erityisesti (varsinais-)suomalaisia ja (Varsinais-)Suomea.

Alkuperästä ja maailmankuvasta

Fenno-skandia sai ensimmäiset asukkaansa jääkauden väistyttyä toisaalta länsi-Euroopasta ja toisaalta itä-Euroopasta käsin. Sen jälkeen kehitys johti erilaisten yhteisöjen muodostumiseen alueen eri osissa. Suomalais-ugrilainen kieliyhteisö muotoutui itä-Euroopassa. Vuoden 3000 tienoilla eKr. Suomeen tullut ns. vasarakirveskulttuuri johti suomalais-ugrilaisen kansan hajoamiseen maantieteellisesti ja kielellisesti toisistaan eroaviksi haaroiksi. Eteläinen ryhmä omaksui vähitellen maatalous- ja karjanhoitokulttuurin, ja muodosti lopulta uuden kantasuomalaisen etnisen ryhmän. Pohjoisessa ryhmässä harjoitettiin omia perinteisiä elinkeinoja, kalastusta ja metsästystä. Tässä ryhmässä syntyi kantasaamelaisuus. Saamelaisten alue ulottui tuolloin laajalle Ääniseltä ja Laatokalta nykyisille alueille, mutta ei ehkä vielä Skandinaviaan asti. Eteläisessä Suomessa saamelaisia asusti ainakain Savossa ja nykyisen Karjalan alueella vielä 1500-luvulla.

Varhaiskantasaamelaisuus siis nykytietämyksen mukaan on muotoutunut saamelais-suomalaiselta pohjalta vasta Suomessa, Itä-Karjalassa ja myöhemmin myös Skandinaviassa. Saamelaisten historiallisesti tunnettu esikristillinen maailmankuva on merkittävästi eriytynyt sen taustalla olevasta uralilaisesta perinteestä. Erot oletettuun uralilaiseen kantakulttuuriin (ja myös sen perushahmotukset hyvin pitkälti säilyttäneeseen suomalaiseen perinteeseen) ovat siinä määrin perustavia, etteivät ne selity pitkällä itsenäisellä esihistorialla tai esim. skandinaavisilla kontakteilla. Esim. uralilaisille kulttuureille leimallinen horisontaalinen maailmanhahmotus on saamelaisilla ollut selvästi toissijainen, kun taas vertikaalinen hahmotus (ylinen, keskinen ja alinen maailma) on vastaavasti ollut huomattavan korostunut. Vesiteitten merkitys myyttisissä mielikuvissa on Lapin suurista joista huolimatta ollut suhteellisen vähäinen, eikä pohjoisella ilmansuunnalla ole ollut sitä tuonpuoleiseen viittaavaa asemaa, joka sillä uralilaisissa kulttuureissa on ominainen, jne. Yksi selitysmahdollisuus on, että saamelaiset pohjoiseen levittyessään ovat inkorporoineet itseensä jonkin tuntemattoman ei-uralilaisen kansan ja kulttuurin; tämä oletus selittäisi sekä geneettisen että kulttuurisen eron.

Saamelaisten esikristillinen maailmankuva on rakentunut elolliseksi koetun luonnonympäristön ehdoilla. Kaikissa luonnon entiteeteissä koettiin olevan elollinen, tajuava ja tahtova puoli, joka ihmiseen nähden oli enemmän tai vähemmän mahtava ja hallitseva. Näin muodostui tuonpuoleisen jatkumo, jonka toisessa päässä oli arkinen elinympäristö luonnonhaltijoineen ja näkymättömine kanssaeläjineen kuten maahiset ja toisessa päässä taivaanyliset ja taivaalliset jumalat. Jonnekin välille sijoittuivat seita-jumaluudet, alueelliset elinkeinojen suojelijat, joiden edustajina toimivat tunturissa ja järvien rannoilla sijaitsevat seitakivet. Suhtautuminen tuonpuoleiseen, pyhään, vaihteli vastaavasti arkisesta kohteliaisuudesta suuriin, ja harvoin suoritettuihin yhteisöllisiin rituaaleihin. Saamelainen koki yleensä olevansa vastavuoroisessa suhteessa ympäröivän maailman voimien kanssa. Vain ylisen ja alisen maailman kaikkein mahtavimpien jumaluuksien edessä hän oli täysin voimaton; sen sijaan esim. seitojen tiedettiin toimivan viime kädessä samoilla ehdoilla kuin hän itse. Niinpä seita, joka ei täyttänyt velvollisuuksiaan antanut peuroja tai kalaa joutui hylätyksi tai peräti hävitetyksi. Sama koskee karhua, jonka tappaminen oli mahdollista mutta vain rituaalisesti; karhun tuonpuoleinen luonne oli siinä määrin vahva, että kanssakäyminen edellytti tarkkojen tabusääntöjen noudattamista.

Kuitenkin saamelaisetkin tarvitsivat ammattilaisen välittäjäksi ihmisyhteisön ja tuonpuoleisten voimien välille. Tämä oli shamaani, saamelaisten noaidi. Noidan tärkein tehtävä oli sairauden parantaminen, alkuperäisen ja hyvän maailmanjärjestyksen palauttaminen tältä osin. Sairauden ajateltiin johtuvan ihmisen kaksiosaisen sielun toisen puoliskon, sen ruumiista irtautumaan kykenevän osan joutumisesta vainajien haltuun ja aliseen maailmaan. Tavallisin syy tähän oli vainajahenkien sekaantuminen elävien elämään. Tällöin noita joutui hankkiutumaan transsitilaan ja sen aikana suorittamaan sielunmatkan Jábmiidáibmuun, saamelaiseen vainajalaan. Tavoitteena oli potilaan sielun saaminen takaisin ihmisten maailmaan. Samalla tavalla noita saattoi joutua vapaasti liikkuvan sieluosuutensa hahmossa lähtemään matkalle tässä maailmassa, jos saaliseläinten sielut olivat joutuneet hukkaan esim. naapurisiidan noaidin vangitsemina. Noidan tärkein varuste oli noitarumpu, jota käytettiin paitsi transsitilaan hankkiutumisessa myös ennustamiseen.

Saamelaisen muinaisuskon huomiota herättävät yhteisölliset elementit, kuten shamaanilaitos, koko siidan yhteinen seitapalvelu tai karhukultti, juurittiin pois viimeistään 1700-luvulla, mutta yksilöllinen luonnonuskonnon harjoitus, esim. yksilökohtainen seitapalvonta, jatkui osin viime vuosisadalle asti.

Lähetystyöstä ja sen seurauksista

Systemaattinen lähetystyö saamelaisten parissa alkoi vasta uudella ajalla, mutta Skandinaaviset ja kristilliset elementit suodattuivat saamelaisten perinteiseen maailmankuvaan kaupan ja muiden sekulaarien kontaktien johdosta jo varsin varhain. Siksi vanhimmissakaan lähteissä ei saamelaista pakanuutta tavata puhtaana. Katolinen kirkko ei vielä tehnyt merkittävää lähetystyötä saamelaisten parissa, tai ainakin se jäi tehottomaksi. Karkeasti voidaan sanoa, että Ruotsin lapinmaat kristillistettiin ainakin pinnallisesti 1600-luvulla luterilaisen ortodoksian hengessä; tämä oli kiinteästi kytköksissä kirkkojen rakentamiseen valtakunnan pohjoisille ja itäisille raja-alueille, mikä puolestaan viime kädessä palveli valtapoliittisia tavoitteita. Ruotsi-Suomi joutui luopumaan vaatimuksistaan Ruijan rannikkoon Tanska-Norjan kanssa solmitussa Knäredin rauhassa 1613. Tämän jälkeen alueelliseksi suurvallaksi laajentumassa oleva Ruotsi-Suomi asetti tärkeäksi tavoitteeksi turvata pohjoiset sisämaa-alueensa yhtäältä Tanska-Norjalta ja toisaalta Itämeren suunnalla laajenemismahdollisuutensa menettäneeltä ja siksi voimakkaasti pohjoiseen ja Jäämerelle pyrkivältä Venäjältä.

Toisena keinona lähetystyössä nähtiin Ruotsi-Suomessa saamelaiskoulut ja saamenkielisen hengellisen kirjallisuuden julkaiseminen. Varsinainen lähetysrynnäkkö tapahtui valtakunnassa 1600-luvun lopulla, kun havaittiin, että kirkollinen aktiivisuus oli vain osa totuutta: kodissa ja erämaissa vallitsi edelleen vanha pakanuus. Saamelaiskulttuuri osoitti pitkään huomattavaa sopeutumiskykyä suhteessa uusiin länsimais-kristillisiin elementteihin. Uudet jumalat maalattiin noitarummuille vanhojen jumalien alapuolelle. Lähetysrynnäkkö johti noitarummun vaikenemiseen Ruotsi-Suomen lapinmaissa ja muiden saamelaisten esikristillisen uskonnon näkyvien tunnusmerkkien kriminalisoimiseen. Kuitenkin vasta lestadiolaisuuden läpimurto lopullisesti mursi saamelaisten esikristillisen kulttuurin hämmästyttävän vahvan adaptoitumiskyvyn.

Ruijan rannikolle rakennettiin kirkkoja jo varhain, yhtäältä norjalaisen väestön tarpeisiin ja toisaalta valtapoliittisiksi maamerkeiksi. Tätä kautta kristilliset vaikutteet tihkuivat paitsi merisaamelaisten, myös rannikolla kesäisin oleskelevien tunturisaamelaisten pariin. Kuitenkin Norjan saamelaiset kristillistyivät varsinaisesti vasta 1700-luvulla Thomas von Westenin tehokkaan ja saamenkieltä viljelleen pietistisen lähetystyön myötä (1716-1727). Syynä tähän tiettyyn viiveeseen norjan puolella oli toisaalta se, ettei poliittista painetta korvamerkata väestö itselle samassa mielessä ollut ja toisaalta, että saamelaisten oli erittäin vaikea ymmärtää Norjaa, kun taas Suomen ja osin Ruotsinkin Lapissa (Tornion, Luulajan ja Piitimen lapin maissa) osattiin vanhastaan suomea ja näin julistus suomen kielellä tavoitti varsin hyvin. Norjan puolella siis hitaammin oivallettiin saamenkielen viljelyn merkitys. Sekä Ruotsissa että Norjassa lähetystyö tuotti monia arvokkaista dokumentteja saamelaisten muinaisuskosta, joskin niihin monesti liittyy suuria lähdekriittisiä ongelmia.

Itäsaamelaisten alueelle vieraita vaikutteita suodattui vähäisemmässä määrin kuin länteen siitä huolimatta että Idänkirkon muodollinen läsnäolo oli varhainen ja varsin vahva. Lähetystyö alkoi sen jälkeen, kun Moskovan itsenäinen patriarkaatti oli perustettu 1489. Idän kirkko eteni Kuolaan ja Petsamoon 1500-luvun alkupuolella, ja siitä alkaen ovat itäsaamelaiset kuuluneet ortodoksiseen kulttuuripiiriin. Kuolan niemimaalle kohosi 1400- ja 1500-lukujen kuluessa yli 10 toimivaa kirkkoa ja useita luostareita. Katolisen lähetysstrategian mukaan uuden uskonnon perusteet koetettiin tehdä ymmärrettävämmiksi suhteuttamalla ne esikristillisiin elementteihin; näin luotiin tietoisesti synkretistinen tilanne, joka sitten sen kristillistä puolta vahvistamalla uskottiin vähitellen kyettävän kääntämään kokonaan kristilliseksi. Käytännössä synkretismin puhdistaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi, ja itäsaamelaisten perinteessä onkin säilynyt monia hyvin arkaaisina pidettäviä elementtejä. Toisaalta lähetystyön vähemmän opillisen luonteen vuoksi on itäsaamelaisten osalta muodostunut vain niukalti varhaisia dokumentteja.

Alueita ja rajoja

Ruotsin valtakunnan hallinnossa Lappmarken Lapinmaa -käsite tarkoitti hallinnollista aluetta, jota asuttivat saamelaiset/lappalaiset. Aina uudisasutuksen alkuun (1673 ja 1695 uudisasutusplakaatit) käsite lappalainen riitti kuvaamaan alueen asukkaita yleensä, sillä muita kuin saamelaisia/lappalaisia alueella ei asunut. Heidän perinteisiä elinkeinojaan nimitettiin hallinnossa lappalaiselinkeinoiksi. Lapinmaan erotti Lannanmaasta ns. lapinraja. Lannanmaassa asui lantalaisia, jotka harjoittivat lannan elinkeinoja. eli maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Lapinmaa (Lappmark) jakautui lappeihin, kaikkiaan kuuteen lappiin, joista nykyinen Suomen alue kattaa Tornion (osaksi) ja Kemin lapit. Lapit edelleen jakautuvat lapinkyliin eli siidoihin ja kylät vielä sukujen tai perheiden kesken lapinvero- eli perintömaihin. Lapinkylän muodostivat suvut ja niihin kuuluvat sukulaisperheet, jotka asuivat suurimman osan vuotta perheittäin hajallaan omilla alueillaan. Talvella kaikki kokoontuivat talvikyläänsä ja kesäksi siirryttiin muille alueille metsästämään, kalastamaan ja hoitamaan poroja.

Talvikylässä keskinäisten asioiden hoitoa varten pidettiin kyläkokouksia. Ruotsin valtakunnan lapinkylissä kyläkokokouksia kutsuttiin kotakäräjiksi (kolttainmailla sobbar tai norrös), joita johti kylänvanhin.. Yhteisiin päätettäviin asioihin kuuluivat mm. maa- ja vesioikeuksien jakaminen sukujen kesken, majavan- ja peuranpyyntiin osallistuminen, saaliin jako kaikkien kesken tasaisesti sekä tietysti veronkanto. Kyläkokouksissa hoidettiin myös suhteita toisiin siidoihin. Perinteistä yhteisöä leimasi yhteisvastuullisuus ja tasa-arvoisuus. Heikommassa asemassa olevia autettiin.

Kolttasaamelaiset, jotka asuivat perinteisissä siidoissaan Paatsjoella, Petsamossa ja Suonikylässä Kuolan niemimaalla, asutettiin maailmansotien jälkeen pohjois- ja inarinsaamea puhuvien poro- ja järvisaamelaisten sekä suomalaisten keskuuteen Inarin kuntaan Suomeen. Kolttien kulttuuri on ollut saamelaisten keskuudessa suurimman suomalaistumisen paineen alaisuudessa. Koltan kieltä käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut näkyvissä suomen kielen astuminen koltan kielen sijaan. Perinteinen poronhoito on nykyisin muuttunut sivuelinkeinoksi, kalaakin pyydetään vain kotitarpeeksi. Monet, erityisesti nuoret ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan työn perässä etelään.

Neljä valtiota on jakanut saamelaisten maan Sápmin historian kuluessa keskenään. Vuonna 1751 Strömstadin rauhansopimuksella vedettiin Ruotsin ja Norjan välinen raja, vuonna 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän vallan alle, syntyi uusi Venäjän ja Ruotsin välinen raja. Vuonna 1826 käytiin rajanvetoa Venäjän ja Norjan välillä. Suomen ja Venäjän rajajärjestelyjä tehtiin vielä 1920- ja 1940-luvulla. Näiden rajavetojen vuoksi useat saamelaissiidat hajosivat ja perinteiset poronhoitomaat kaventuivat. Siitä seurasi saamelaisten keskuudessa muuttoliikkeitä. Saamenmaan pirstoutumisen seurauksena saamelaisten perinteiset yhteiskunnalliset, taloudelliset ja oikeudelliset järjestelmät tuhoutuivat. Valtioiden käytännön kannalta Saamenmaa merkitsee lähinnä kunkin valtion omaa Saamenmaata ja harvoin koko Saamenmaata. Saamenmaan sijaan käytetään muita nimityksiä kuten Pohjois-Kalotti, Lappi, Finnmark ja Norrbotten.

Tutkimuksen historiasta

Saamelaisten omaa historiaa on tutkittu vähän. Ensyklopediassa saamelaisten historian vaiheita pyritään käsittelemään uudella tavalla saamelaisten omasta näkökulmasta. Saamelaiskulttuuri pohjautuu läheiseen luontosuhteeseen, joka on myös saamelaisen perinteisen maailmankuvan perusta. Saamelaiset eivät kuitenkaan ole kielellisesti ja kulttuurisesti homogeeninen ryhmä. Eri alueilla asuvien saamelaisten henkisen ja aineellisen kulttuurin piirteet kuten kieli, uskonto, folklore, elintavat ja kansanpuvut poikkeavat huomattavastikin toisistaan. Saamelaiset jaetaan eri ryhmiin kielten perusteella eikä elinkeinojen mukaan kuten aikaisemmin. Saamelaiskulttuuuri on kehittyvä, nykyaikainen kulttuuri, joten elinkeinoelämäkin on muuttunut muistuttamaan entistä enemmän valtaväestön elinkeinorakennetta.

Saamelaisia ja heidän kulttuuriaan tutkivan varhaisemman tieteenalan, lappologisen tutkimuksen aloittajana pidetään Johannes Schefferusta (1621-1679), joka vuonna 1673 julkaisi painosta latinanakielisen Lapponia-teoksen. Tästä eteenpäin aina romantiikan läpimurtoon (1810) tutkimuksella ei yleensä kuitenkaan nähty tieteellistä itseisarvoa, vaan sen tavoitteet olivat poliittisia ja varsinkin uskonnollisia: katsottiin, että saamelaiskulttuurin tuntemus oli tärkeää saamelaisten tehokkaamman käännyttämisen kannalta. Lisäksi saamelaisilla koettiin olevan kuriositeettiarvo, minkä johdosta mm. rumpuja päätyi kaukaisiinkin eurooppalaisin museoihin. Romantiikan aikana (1810-1840) kansojen henkinen perinne miellettiin luonnollisen uskonnon dokumenttina (Schelling), kansanluonteen kuvastajana (Herder, Lars Levi Laestadius) tai hämärtyneenä historiallisena lähteenä (osin Lars Levi Laestadius).

Uudemman lappologian voidaan katsoa alkavan joskus 1800-luvun puolenvälin tienoilla norjalaisen J.A. Friisin toiminnasta; 1859 hän julkaisi ensimmäisen saamelaisen folklorekokoelman ja 1871 teoksen saamelaisesta kansanuskosta. Lappologia muodostui tuolloin osaksi vertailevaa antropologiaa ja etnografiaa. Samalla sen tulkintoja alkoivat ohjata kulloisetkin tieteelliset ja yhteiskunnalliset paradigmat. Varsinkin Darwinin Lajien synty -teoksen (1859) jälkeen siirryttiin antropologiassa ja etnografiassa sekä niistä tukea ottavassa yhteiskuntapolitiikassa pian herderiläisestä kansallisuuskäsityksestä evolutionistis-sosiaalidarwinistiseen otteeseen. Sen hengessä luonnonkansojen kulttuurit nähtiin eurooppalaisiin nähden heikompina ja ikäänkuin luonnonlain voimasta häviämässä olevina; jos nämä kansat, näiden joukossa saamelaiset, haluttiin pelastaa, heidät piti sivistää ja saada omaksumaan vahvempi valtakulttuuri (Kiplingin valkoisen miehen taakka). Evolutionistiseen otteeseen liittyi edelleen saamelaisten esikristillisen uskonnon tulkitseminen esim. animismin tai vainajainpalvonnan ilmentymänä sekä todistuksena ao. teorian puolesta.

Kiinnostus saamelaiseen kulttuuriin perustui monesti puolestaan devolutionismiin, joka edusti evolutionismin kääntöpuolta kulttuuritieteellisessä teorianmuodostuksessa: koska kansankulttuurin tuotteitten katsottiin kuuluvan varhaisempiin, primitiivisiin kulttuurivaiheisiin (jotka kulttuurikansat jo olivat ohittaneet mutta joita luonnonkansat vielä parhaillaan elivät), niiden oletettiin pian häviävän ja jo nyt olevan huomattavan rappeutuneita (devoluutio). Saamelaiset olivat naapurikontaktiensa johdosta mukana kulttuurisessa evoluutiossa mutta saamelaiskulttuurin itsensä kannalta kysymys oli devoluutiosta. Koska saamelaiset nähtiin vähemmän kehittyneenä kansana, oli luonnollista olettaa monet kulttuuripiirteet aikoinaan korkeammalla kehittyneiltä naapurikansoilta lainatuiksi (diffusionismi): näin saamelaiskulttuurin katsottiin saattavan kertoa jotakin valtakulttuurin varhaisemmista vaiheista. Taustaoletuksena oli, että primitiiviset kulttuurit olivat luonteeltaan konservatiivisia, kulttuurisia pakastimia.

Evolutionistis-diffusionistiseen ajatteluun oli lisäksi sisäänrakennettuna asenne, jonka mukaan folkloretuotteet olivat isoloituja, omaa elämäänsä eläviä objekteja vailla yhteyttä niitä kantavaan kulttuuriin: ne katsottiin epäfunktionaalisiksi jäänteiksi, reliikeiksi tms. Taustatukea vähättelevälle asenteelle saamelaiseen kulttuuriin nähden antoi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella hallitseva maantieteellis-historiallinen koulukunta eli suomalainen koulukunta (Julius ja Kaarle Krohn), jossa juuri seurattiin folklore-elementtien maantieteellistä siirtymistä ja matkan varrella muuntumista. Vasta 1900-luvun loppupuolella on luovuttu lappologiassa vallitsevasta evolutionistis-diffusionistisesta otteesta ja siirrytty kulttuurinsisäiseen tutkimusnäkökulmaan.

Kirjakielen kehityksestä ja asemasta

Suomalais-ugrilaisiin kieliin kuuluvia saamelaiskieliä- sámegielat -puhutaan Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueella ja ne ovat vähemmistökielinä mainituissa valtioissa. Nykyisin saamen kieliä lasketaan olevan kymmenen. Läntiseen ryhmään niistä kuuluvat etelä-, uumajan-, piitimen-, luulajan- ja pohjoissaamen kielet ja itäiseen ryhmään inarin-, koltan-, kildinin-, turjan- ja akkalansaamen kielet. Saamen kielet poikkeavat toisistaan siinä määrin, että eri kielten puhujat eivät ymmärrä toisiaan. Eri kielten sisällä esiintyy lisäksi alueellista variaatiota, muun muassa pohjoissaame jaetaan neljään päämurteeseen, Itä-Ruijan, Länsi-Ruijan ja Tornion saameen sekä merisaameen. Murteiden sisälläkin on vaihtelua.

Saamen kielten kirjoittamisen historia ulottuu aina vuoteen 1557, jolloin englantilainen merikapteeni Stephen Borrough laati 95 sanaa ja sanontaa käsittävän luettelon Venäjän Jokangassa puhutusta saamesta. Ensimmäinen saamenkielinen teksti, Piitimen papin Nicolaus Andreæn kirjoittama aapinen, julkaistiin vuonna 1619. Vuonna 1673 ilmestyneessä Johannes Schefferuksen teoksessa Lapponia julkaistiin keminsaamelaisen Olaus Sirman kaksi joikurunoa, Guldnasaš ja Moarsi fávrrot.

Pohjoissaamen voidaan sanoa olevan Suo­men, Norjan ja Ruotsin pohjoisosien eli kalottialueen saamelaisten yhteinen kieli. Suomen saamenkielisestä väestöstä noin 70 % puhuu pohjoissaamea. Ensimmäinen teos, jossa käytettiin kirjoitettua pohjoissaamen kieltä, oli jo vuonna 1648 Ruotsin saamelaisalueella julkaistu lähes tuhatsivuinen, osin saamenkielinen Johannes Tornaeuksen kirjoittama Manuale Lapponicum. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon, ja lähetystyön ansiosta saamen kielen kirjallinen harrastus ylipäätään vahvistuui. Norjan harjoittaman lähetystoiminnan myötä pohjoissaamen kirjakieli alkoi edistyä. Ruotsi-Suomessa ja Tanska-Norjassa voimistuivat 1700-luvun alussa vaatimukset saamelaisten opettamisesta ja käännyttämisestä kristinuskoon. Merkittävimmät 1700- ja 1800-luvun kirjakielen edistäjistä olivat Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth sekä J.A. Friis. Konrad Nielsenin laatima laaja neliosainen sanakirja Lappisk ordbok Lapp Dictionary ilmestyi vuosina 1932 - 1962. Pohjoissaamelaista kaunokirjallisuutta on julkaistu jo viime vuosisadalla. Klassikon aseman on saavuttanut Johan Turin kirja Muittalus samiid birra ("Kertomus saamelaisista") vuodelta 1910. Pohjoissaamea on kirjoitettu jopa kolmellatoista eri tavalla ja eri maissa on ollut omat ortografiansa. Yhteinen pohjoismainen ortografia Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa hyväksyttiin vuoden 1978 saamelaiskonferenssissa lähes kymmenen vuoden valmistelun jälkeen. Uusi ortografia aloitti pohjoissaamen kirjallisen käytön renessanssin.

Koltansaamen puhujia asuu nykyään kahden valtakunnan alueella, Suomessa ja Venäjällä. Norjan Näätämön alueelta (Neiden) koltansaame on hävinnyt. Suomessa noin 15 % saamea äidinkielenään puhuvista on koltankielisiä. Suomessa koltan saamea käytetään koti- ja koulukielenä, vaikka jo 1960-luvulta lähtien on ollut nähtävissä, että suomen kieli asteittain valtaa sijaa koltan saamelta. Kielen elvyttämiseksi on vuodesta 1993 perustettu kielipesiä, jotka ovat tarkoitettu alle kouluikäisille lapsille. T.I. Itkonen julkaisi suuren Koltan- ja kuolanlapin sanakirjan vuonna 1958. Koltansaamen nykyortografian kehittäjinä ovat olleet Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti ja Jouni Moshnikoff. Uudella ortografialla julkaistiin koltansaamenkielinen aapinen vuonna 1973 sekä vuonna 1991 Pekka Sammallahden ja Jouni Moshnikoffin Suomi-koltansaame sanakirja. Lää'dd-sää'm sää'nnke'rjj. Satu Moshnikoff on toimittanut tarinakokoelman, Maaddârää´jji mainnâz (Esi-isien tarinoita) vuonna 1992. Se ilmestyi samana vuonna myös viiden kasetin äänikirjana. Kaunokirjallisuutta edustavat kolttasaamelaisen kirjailijan Claudia Fofonoffin kaksi teosta, tarina- ja runokokoelma Pââšjogg Laulli (Paatsjoen laulut, 1988) ja runokirja Jânnam muttum nuu´bbioo´ri (Maa kääntynyt nurinpäin, 1999).

Kuolan alueen saamen kielten (kildinin, akkalan ja turjan) yhteinen kirjoituskieli pohjautuu kildinin saameen, joka virallistettiin vuonna 1982 ja jossa käytetään kyrillistä kirjaimistoa. Vuonna 1994 tehdyn selvityksen mukaan kildininsaamen puhujia arvioidaan olevan 700 sekä Akkalan ja Turjan saamen puhujia kumpaakin alle kymmenen. Kildinisaamelaisten keskuspaikka on Lovozero (Luujaavv'r), jossa asuu noin 700 saamelaista. Siellä sijaitsee myös Luujärven alueen historian museo. Koltansaamen Nuortijärven (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) murteen puhujia on parisenkymmentä samannimisen järven ympärillä. Venäjällä julkaistavan saamenkielisen kirjallisuuden määrä on pieni. Arvid Genetz julkaisi vuonna 1878 Matkamuisteluksia Venäjän Lapista. ja vuonna 1891 maineikkaan sanakirjan Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä. Uudella ortografialla on ilmestynyt oppikirjoja, sanakirjoja (saame-venäjä, kildininsaame-pohjoisssaame), kaunokirjallisuutta ja muutama lastenkirja. Vuonna 1989 ilmestyi ensimmäisen turjansaamelaisen kirjailijan Oktjabrina Voironovan (1934 1990) , runokokoelma Jaella (Elämä). Jo aiemmin hänen runojaan oli ilmestynyt venäjäksi.

Inarinsaamea puhuu äidinkielenään noin 15 % Suomen saamenkielisestä väestöstä. Inarinsaamen kirjakielen asema on vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Sen ortografia virallistettiin vuoden 1996 saamelaiskonferenssissa. Inarinsaamen kirjakielen perustan loi rovasti Lauri Arvid Itkonen raamatunhistorian käännöksellään vuonna 1906. Monet kielentutkijat ovat keränneet inarinsaamenkielistä materiaalia 1800-luvulta lähtien. A.V. Koskimies julkaisi vuonna 1917 teoksen Inarinlappalaista kansantietoutta, josta on otettu uusi painos 1979. T.I. Itkonen on myös julkaissut inarinsaamelaisista keräelmämateriaalia, muun muassa eri Kalevaseuran vuosikirjoissa (KSV 14, 15, 17 ja 18). 1900-luvun inarinsaamen maineikkaimmista tutkijoista on mainittava Frans Äimä, joka keräsi laajan kielinäytekokoelman ja Erkki Itkonen, joka julkaisi muun muassa Inarinsaamelaisia kielennäytteitä vuonna 1992 ja sanakirjan Inarilappisches Wörterbuch I-IV vuonna 1986 - 1991. Pekka Sammallahden ja Matti Morottajan sankirja Säämi-suoma sänikirje. Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja ilmestyi vuonna 1993. Vuonna 1986 perustettu inarin kielen yhdistys Anarâskielâ Servi edistää inarinsaamen asemaa ja sen käyttöä. Yhdistys julkaisee ahkerasti, muun muassa oppikirjoja, perinne kirjallisuutta, lehteä ja kalenteria. Kerrontaan liittyvä perinne, muisteleminen elää edelleen inarinsaamelaisen kirjallisuuden pioneerituotannossa. Yhdistyksen aktiiviset jäsenet, Iisakki Mattus ja Ilmari Mattus ovat kumpikin julkaisseet omaelämäkerrallisia muisteluksia ja opettaja Matti Morottaja on toimittanut tarinakokoelman Tovlááh mainâseh.

Luulajansaamen kielen kehittäminen alkoi 1800-luvulla, jolloin Lars Levi Laestadius julkaisi 21 sivuisen uskonnollisen kirjasen Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan. Luulajansaamen ortografiaa uudistettiin 1970-luvulla ja se hyväksyttiin vuoden 1983 saamelaiskonferenssissa. Anta Pirakin omaelämäkerrallinen teos Jåhttee saamee viessoom ilmestyi vuonna 1937. Kirja kuuluu saamelaisen kirjallisuudenhistorian merkittävimpiin teoksiin. Luulajansaamen sanakirjoja on julkaistu useita, muun muassa Harald Grundströmin Lulelappisches Wörterbuch (1946-1954) ja Olavi Korhosen Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái. Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok (1979). Viime vuosikymmeninä on luulajansaameksi ilmestynyt useita lastenkirjoja ja runoteoksia. Tuotteliain luulajansaamenkielinen kirjailija on Stig Gaelok (s. 1961), jolta on ilmestynyt vuodesta 1983 alkaen kymmenkunta teosta, erityisesti runotuotantoa.

Eteläsaamen kirjakieli pohjautuu pohjoiseen uumajansaameen. Lyckselessä toiminut opettaja ja pappi Petrus Fjellström julkaisi vuonna 1738 Vähän katekismuksen, saamen kieliopin ja ruotsalais-saamelaisen sanakirjan perustaen näin eteläsaamen kirjakielen. Nykyisin käytössä olevan eteläsaamen ortografian loivat Ella Holm Bull ja Knut Bergsland ja se hyväksyttiin vuoden 1976 saamelaiskonferenssissa. Uudella ortografialla on julkaistu sanakirja, kielioppi ja oppikirjoja. Knut Bergslandin Sydsamisk grammatikk julkaistiin vuonna 1994 ja sanakirja vuonna 1993 yhdessä Lajla Mattson Magan kanssa Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja. Sydsamisk-norsk ordbok. Eteläsaamenkielistä kirjallisuutta alettiin julkaista vasta 1970-luvulla, muun muassa ¢allagat-sarjassa. Ensimmäinen itsenäinen teos oli opettaja Laila Mattsonin (myöh. Mattson Magga) kirjoittama lasten kirja Dågkangaerja-Dåkkagirji (Nukkekirja) 1978. Ensimmäisen runokirjan Gaaltjie (1987) kirjoitti Norjan saamelainen 74-vuotias Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell. Suurin osa viimeaikaisista julkaisuista, esimerkiksi lastenkirjat, ovat kuitenkin käännöksiä.

Saamen käyttö on lisääntynyt 1970-luvulta lähtien yhteiskunnan eri aloilla, kuten opetuksessa ja tiedotusvälineissä. Taustalla on saamelaisliikkeen nousu ja saamelaisuuden renessanssi. Pohjoismaiden assimilaatiopolitiikka saamelaisia kohtaan aina 1960-70 -luvulle asti uhkasi hävittää saamelaisen kulttuurin ja kielen, minkä vuoksi saamelaisten poliittiset liikehdinnät vahvistuivat. Saamelaisliikkeen toiminta on johtanut siihen, että saamelaiset kirjattiin alkuperäiskansaksi 1990-luvun vaihteessa Norjan, Suomen ja Ruotsin perustuslakeihin. Saamelaisille turvattiin kotiseutualueellaan kulttuuri-itsehallinto, jota toteuttamaan on perustettu Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin Saamelaiskäräjät - Sámediggi.

Hankkeen luonteesta

Ensyklopedian lähtökohtana ja innoittajana on ollut saamelaisten omaleimainen kulttuuri sekä saamelaisia kohtaan lisääntynyt kiinnostus eri puolilla maailmaa. Eri alojen tutkijat sekä matkailijat ja kirkonmiehet ovat varhaisista ajoista alkaen kiinnostuneet saamelaisista, joiden kulttuuri on koettu eurooppalaisten kansojen kulttuureista eksoottisimpana. Ensyklopediassa artikkelien kirjoittajat pyrkivät kumoamaan vanhoja stereotyyppisiä käsityksiä sekä esittävät monitieteisen saamentutkimuksen viimeaikaisia tuloksia.

Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeen varsinainen idea pohjautuu Helsingin yliopistossa 1993 aloitettuun saamentutkimuksen opintokokonaisuuteen, josta vastaa useiden laitosten edustajista koostuva työryhmä. Saamentutkimuksen työryhmästä muodostettiin Saamelaiskulttuurin ensyklopediahankkeen toimituskunta, jota täydennettiin pohjoismaisilla yhteistyökumppaneilla. Yhteistyökumppania Uumajan yliopiston saamen instituuttia ovat edustaneet Olavi Korhonen ja Mikael Svonni. Muita yhteistyökumppaneita ovat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa toimiva saamen kielten etymologinen hanke Álgu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tavoitteena on kartoittaa ja systematisoida tietoa saamelaisten pohjoisen alkuperäiskansan kulttuurista yli valtakunnanrajojen. Varsinkin yhdentyvässä Euroopassa on syytä panna erityistä painoa alkuperäiskansojen kulttuurien säilyttämiseen sekä näitä koskevan, tutkimukseen perustuvan informaation laajaan levittämiseen. Tarkoituksena on osaltaan vahvistaa saamelaisten identiteettiä ja kulttuuritietoisuutta. Nykyaikaisessa muuttuvassa maailmassa tämä on yksi parhaista keinoista ehkäistä vaikeissa oloissa elävien pienten kansojen sosiaalista ja kulttuurista syrjäytymistä. Tavoitteena on myös esittää tietoa Saamen kansan sisällä olevista vähemmistöryhmistä, mm. Venäjän saamelaisista, jotka ovat tähän asti olleet saamelaiskulttuurin tutkimuskentälläkin syrjässä.

Ensyklopediahanke tuottaa monipuolisen tietovaraston, jota voidaan pitää Internetiin sijoitettavan saamelaisen tietopankin yhtenä lähtökohtana. Saamelaisten keskuudessa on pitkään pyritty edistämään nykyaikaisten sähköisten medioitten käyttöä. Ensyklopediahankkeen toivotaan edistävän tätä pyrkimystä tuottamalla saamelaisia koskevaa tietoa sähköisessä muodossa yleisesti käytettäväksi. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia - The Saami-a Cultural Ebcyclopaefia julkaistiin kirjana vuonna 2005 ja sille myönnettiin valtion julkistamispalkinto seuraavana vuonna.

Tähän mennessä ei ole myöskään laadittu yhtään ensyklopediaa, joka sisältäisi monipuolista tietoa saamelaiskulttuurista. Muista kulttuureista on viime aikoina ilmestynyt tietosanakirjoja, joista esimerkkeinä mainittakoon Encyclopaedia of Aboriginal Australia (1994), Finland, a cultural encyclopedia (1997) ja Norrlands uppslagsbok: ett uppslagsverket på vetenskaplig grund om den norrländska regionenc (1993-1996). Näitä voidaan pitää merkittävinä kulttuurityön saavutuksina.

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia on tarpeellinen kansainväliselle tutkijayhteisölle, viranomaisille ja kulttuurityöntekijöille, eri alojen opettajille ja opiskelijoille sekä kaikille saamelaiskulttuurista kiinnostuneille saamelaisille itselleen.

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia koostuu noin 4000 hakusana-artikkelista. Perusartikkeleissa esitellään saamen kieltä, historiaa, mytologiaa, folklorea, kirjallisuutta, musiikkia, taloutta, luontoa ja elinkeinoja, medioita, oikeuksia, koulutusta, taidetta, yhteiskunnallisia oloja jne. Henkilöartikkeleissa esitellään historian ja tämän päivän tärkeitä kulttuurivaikuttajia ja kulttuurin tekijöitä: saamelaisia kirjailijoita, taiteilijoita, laulajia, poliitikkoja sekä myös Saamenmaan tunnetuimpia tutkijoita. Leimallisesti saamelaiskulttuurille ominaiset kulttuurisanat ja -käsitteet on tarkoitus käsitellä ennen kaikkea kulttuurinsisäisestä näkökulmasta tarkastellen. Lisäksi on ns. viittausahakusanoja. Ensyklopediaan sisältyy myös 50 saamelaiskuttuurisanan etymologinen lista.

Sanan kulttuuri toimituskunta on ymmärtänyt laajimmassa merkityksessään eli kulttuuriin sisältyy sekä henkinen että materiaalinen puoli Kulttuuriin kuuluu sekä henkinen että materiaalinen puoli. Kieli on keskeinen kulttuurin ominaispiirre. Saamelaiskulttuurin materiaalisena perustana pidetään luontoa, jota käsitellään maisemaa, luonto- ja lumikäsitteitä sekä eläimistöä ja kasvistoa kuvaavissa artikkeleissa. Henkisen kulttuurin puolia selvitetään identiteettiä, elämäntapaa, perinteitä ja tapoja, yhteiskunnallista ja sosiaalista elämää käsittelevissä artikkeleissa, joissa tarkastellaan nykyajan lisäksi menneisyyden oloja.

Henkilögalleriaan edustuvat saamelaiskulttuurin kannalta kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät henkilöt. Myös kirjan kirjoittajina esiintyvät saamelaiskulttuurissa tärkeät taiteen ja tieteen edustajat. Artikkelehin sisältyy laaja lähdekirjallisuusluettelo, jonka tarkoituksena on koota yhteen saamelaisia käsittelevä kirjallisuus.



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Presentation

Definitions and designations of the Saami as an indigenous people are based on their unique worldview, their own history, means of livelihood and language. At present, this special character of the Saami has been officially endorsed through national legislation international agreements. The encyclopaedia project seeks to elucidate the special nature of the Saami.

The Encyclopaedia of Saami Culture focuses on the indigenous culture of the Saami and the task is approached with the opportunities and challenges of multidisciplinary research in mind. Research on ethnic minorities such as the Saami cannot be limited to a single discipline or branch of learning; in most cases it is multidisciplinary by virtue of its starting point alone. Research on ethnic minorities is associated with the traditions and perspectives of politics, culture, the study of religions, history, society, the economy, mentalities and language. As is customary, this project understands multidisciplinarity to mean cooperation between different fields of research. It has the benefit of scientific polyphony and the asset of combining different approaches of scholarship. Multidisciplinarity is an integral requirement for discussion on identity, ethnicity and culture.

The older discipline of lappology, the study of the Saami and their culture, described Saami culture from an external perspective from the close of the 17th to the end of the 20th century. Research on the Saami in the last decades of the 20th century moved towards perspectives within the culture itself. There has been a desire to reject the term lappology and to replace it with the new concept of multidisciplinary Saami research. The intra-cultural perspective here also implies the significant contribution of the Saami to research concerning themselves.

The Saami, living in the northern parts of Scandinavia and Finland and in the Kola Peninsula, are the only indigenous people in the EU to have their own language, culture, means of livelihood and identity. The history of the Saami in the areas occupied by them dates far back to before the formation of the present states in the region. Sápmi, the present area settled by the Saami, extends from Central Norway and Central Sweden through the northernmost parts of Finland and Norway to the Kola Peninsula in the Russian Federation. This region is approximately 300 000 - 400 000 square kilometres in area. At present it is generally estimated that over 45 000 Saami live in Norway, some 20 000 in Sweden, 2 000 in Russia, and approximately 7 500 in Finland according to a survey carried out by the Saami Parliament of Finland. The Norwegian Saami population may be considerably larger than 45 000. The total Saami population is calculated at present to be from 75 000 to 100 000. The estimates, however, vary greatly since no official estimates of the population have been made in the various states.

On the names the Saami and the land of the Saami

The term Sápmi is found in all the Saami languages, and it means area, language and man. The ethnonym sápmelaš (derived from the word sápmi) and the ancient Finnish ethnic term hämäläinen share a common origin. Sápmi, sápmelaš dates back at least 3 000 years, when it came into established as the term used by the ancestors of the Saami of themselves in their own language.

The old exonym (name given by others) of the Saami is Lapp, which is historically closely associated with the term Lapland (Lapponia in Latin) used of the area. The terms lop, lopari in reference to the Saami first appears in Russian sources in the 13th century. In Finnish and closely related languages the word lappalainen (Lapp) was used of not only the Saami but also of peoples further to the north (such as the Dvina or Russian Karelians and of people living further away from settled areas, which may be the basis for the common occurrence of Lappi place-names in Southern Finland. The term lapp (plural lappar) was already used in the Swedish language in the 13th century, and assuming its Scandinavian origin as being associated with the word lapp meaning 'piece of cloth', it has been suggested that its was originally a pejorative term. The roots of this word, however, remain unknown, and it may even be Baltic-Finnic. In the latter case, it may have simply meant people living at distances from settled areas. Its development into a pejorative was linked to the attitudes of the mainstream population regarding the Saami. Because of its pejorative nature, this term has gone out of use in the Nordic countries, but similar terms are still widely used in many European languages (e.g. the French lapon, the German Lappe, Lappisch, and lapp in Hungarian). In present -day Finland the term lappalainen (Lapp) has become an administrative concept and it is used, as also in historical sources, in connection with land-ownership and property matters.

In Norway, the term finn has been used of the Saami up to the present day. This word is familiar from Tacitus's famous account of the northern peoples. The northernmost part of Norway is known as Finnmark. Tacitus's term fenni was apparently first used by the Ancient Swedes of the Saami living in Northern Sweden, of whom they spread information. Finn and Finland, exonyms of the Finns and the Saami later remained in use to also mean "non-Saami", particularly the people and region of Finland (Proper), i.e. SW Finland.

On the origin and worldview of the Saami

Fennoscandia received its first inhabitants after the Ice Age from Western and Eastern Europe respectively. Since then the course of development led to the formation of different communities in various parts of the region. The Fenno-Ugrian community of languages formed in Eastern Europe. Around 3000 BC, the so-called Battle Axe, or Corded Ware, Culture that arrived in Finland caused the disruption of the Fenno-Ugrian people into geographically and linguistically different branches. The southern group gradually adopted a culture of farming and animal husbandry, finally forming the Proto-Finnic ethnic group. The northern group pursued its own traditional means of livelihood, hunting and fishing. The Proto-Saami element emerged from this group. At the time, the territory of the Saami extended over a large region from lakes Ladoga and Onega to the present areas, though perhaps not as far as Scandinavia. In Southern Finland, Saami lived at least in Savo and in present-day Karelia as late as the 16th century.

According to the present state of knowledge, the Early Proto Saami element emerged from the Saami-Finnish basis in Finland, East Karelia and later in Scandinavia. The historically known pre-Christian worldview of the Saami had significantly differentiated from the underlying background of the Uralic heritage. The differences with regard to the assumed Uralic proto-culture (and the Finnish heritage that largely preserved its core conceptions) are so fundamental in nature that they cannot be explained by a long, separate prehistory or e.g. by Scandinavian contacts. For example, the horizontal world view characteristic of the Uralic cultures was clearly secondary for the Saami, while a vertical conception (the upper, middle and nether worlds) was in turn markedly emphasized. Despite the large rivers of Lapland, water routes were of relatively minor importance in mythical imagery, and the northern quarter did not have the role of referring to the afterlife that it was characteristic of it in the Uralic cultures. One possible explanation is that when spreading into the north the Saami incorporated some unknown non-Uralic people and culture. This assumption would explain both the genetic and cultural differences.

The pre-Christian worldview of the Saami was based on the conditions laid down by a natural environment regarded as living. All entities of nature were regarded as having a living and conscious side that had its own will and was more or less powerful and dominant in relation to man. It was thus that the continuum of the supernatural was formed, with the everyday environment and its spirits and unseen companions, such as the earth spirits (maahinen) at one end and the heavenly, upper-world, spirits and gods at the other. Somewhere in between were the seita deities, local patrons of means of livelihood, who were represented by the seita stones on the fells and lakeshores. Correspondingly, attitudes regarding the supernatural, the sacred, varied from everyday courtesy to major communal rituals that were performed only rarely. The Saami would generally feel that he was in a reciprocal relationship with the forces of the surrounding world. It was only before the greatest deities of the upper and nether worlds that he was completely powerless. On the other hand, the seitas for example were known to operate ultimately on the same conditions as the Saami. Therefore a seita that did not fulfil its obligations - to provide wild reindeer or fish - was rejected or even destroyed. The same concerned the bear, which could be killed, though only ritually. The bear's supernatural nature was so strong that any interaction with it required strict adherence to rules of taboo.

But even the Saami needed a professional mediator between the human community and the forces of the supernatural world. This was the shaman, the noaidi. The main task of the shaman was to cure illness, restoring the original, good order of things in this respect. Illness was regarded as being caused by the other half of the two-part human soul being taken into possession by the dead and into the nether world. The most common reason for this was the interference of the spirits of the dead in the lives of the living. In this case the shaman had to achieve a state of trance, during which he would undertake a soul journey to Jábmiidáibmu, the realm of the dead. The objective was to retrieve the soul of the patient to the world of the living. In a similar manner, the shaman could take the form of the freely moving component of his soul to journey in this world, if the souls of game animals had been lost, for example by being captured by the noaidi of a neighbouring siida, or Lapp village. The shaman's main item of equipment was his drum, which was used not only for achieving the trance but also for predicting events.

The prominent communal elements of ancient Saami beliefs, such as the shaman system, joint seita worship by the whole siida and the bear cult, were uprooted by the 18th century at the latest, but the individual practice of nature religion, such as private seita worship continued until the last century.

Missionary activities and their results

Although systematic missionary activities among the Saami did not begin until Modern Times, Scandinavian and Christian elements began to infiltrate the traditional worldview of the Saami through trade and other secular contacts from an early stage. This is why even in the oldest sources Saami "paganism" is not found in any "pure-bred" form. The Catholic church did not undertake any significant missionary work among the Saami, or such efforts remained ineffective. Broadly speaking, the Lapp territories of Sweden were Christianized, at least superficially, in the 17th century in the spirit of Lutheran orthodoxy. This was closely associated with the establishment of churches in the northern and eastern border regions of the realm, which in turn served political goals. In the Treaty of Knäred signed in 1613 with Denmark-Norway, Sweden-Finland had to relinquish its claims to the Finnmark coast. From then on, Sweden-Finland, which was expanding to become a local leading power, sought primarily to safeguard its northern interior regions from Denmark-Norway on the one hand, and on the other hand from Russia, which had lost its opportunities to expand in the Baltics and was therefore focusing its efforts on the north and the Arctic Ocean.

In Sweden-Finland, other means of missionary activity were also found in Saami schools and in the publication of devotional literature in the Saami language. The actual missionary offensive took place in the late 17th century, when it was discovered that active church membership was only part of the picture; the old paganism still reigned at home and in the wilderness. For a long period, the Saami culture demonstrated a considerable ability to adapt to new Western-Christian elements. The new gods were painted on the shaman drums below the old ones. The missionary offensive silenced the shaman drums in the Lapp regions of Sweden-Finland and gave criminalized status to other visible symbols of the pre-Christian religion of the Saami. The breakthrough of the Laestadian or Apostolic Lutheran, revival movement, however, was the final factor to crush the surprisingly strong ability of the pre-Christian Saami culture to adapt

Churches were built from an early stage on the Finnmark coast, to serve the local Norwegian population and as landmarks of power politics. It was through them that Christian influences infiltrated not only the Sea Saami but also the Fell Saami who spent the summers on the coast. The Saami of Norway, however, were not properly Christianized until the 18th century as a result of Thomas von Westen's efficient Pietist missionary activities that employed the Saami language (1716-27). The reasons for this time lag in Norway were the lack of political pressure to earmark the population for the realm and the fact that the Saami found it very difficult to understand Norwegian, which in Finnish Lapland and in the Lapp regions of Tornio, Luleå and Piteå in Sweden the Saami were traditionally conversant in Finnish and receptive to preaching in the Finnish language. The importance of the Saami language was thus recognized more slowly in Norway. In both Sweden and Norway missionary activity produced a great number of valuable documents on the ancient beliefs of the Saami, albeit with many attendant source-critical problems.

A smaller degree of "foreign" influences infiltrated into the East Saami regions than into the west despite the fact that the formal presence of the Eastern Church was strong and considerable age. Eastern missionary activities began after the establishment of the independent patriarchate of Moscow in 1489. The Eastern Church expanded to Petsamo and the Kola Peninsula in the early 16th century and since then the East Saami have belonged to the Orthodox cultural sphere. During the 15th and 16th centuries over ten functioning churches and several monasteries were founded on the Kola Peninsula. In keeping with the Catholic missionary strategy, the basics of the new religion were made more understandable by adapting them to pre-Christian elements, thus explicitly creating a syncretistic situation. It was believed that this situation could be made completely Christian by gradually reinforcing the Christian aspect. In practice, however, the purging of syncretism turned out to be very difficult, and the East Saami tradition has preserved many elements that can be regarded as archaic. Owing to the less doctrinaire nature of missionary activity on the other hand, only a small number of early documents regarding the East Saami have survived.

Regions and borders

In the administration of the Swedish realm the term Lappmark (literally Lapp land) referred to the administrative area inhabited by the Saami/Lapps. Until the beginning of colonization (the colonization proclamations of 1673 and 1695), the term Lapp was sufficient to describe the inhabitants of the region in general, as the Saami/Lapps were the only ones who lived there. In government, the traditional economy of the Saami was known as the Lapp means of livelihood. Lapland was separated from the southern regions, known as Lannanmaa (literally dung land), by the so-called Lapp border. Lannanmaa was the abode of the lantalaiset who practised means of livelihood using dung, i.e. farming and animal husbandry.

Lappmark was divided into six separate Lapp territories, of which the Tornio (in part) and Kemi territories are in present-day Finland. The territories were further divided into Lapp villages or siidas, and the villages among kin groups or families into so-called Lapp-tax or inherited lands. The Lapp village community consisted of kin groups and their related families who spent most of the year dispersed in families throughout their own areas. In the winter everyone assembled in their respective winter villages, moving in the summer into other areas to hunt, fish and herd reindeer.

Meetings were held in the winter villages for dealing matters of mutual importance. In the Lapp villages of the Swedish realm, the village meetings were known as the "hut ting" (sobbar or norrös in the Skolt territories) and they were led by the village elder. Joint matters to be decided upon included the division of rights to land and waters among families, participation in beaver and wild reindeer hunting, the even and fair distribution of the catch, and naturally the collection of taxes. The village meetings also attended to relations with other siida communities. The traditional communities were characterized by shared responsibility and equality. Assistance was given to disadvantaged members.

After the First and Second World War, the Skolt Saami, who lived in their traditional siidas at Paatsjoki, Petsamo and Suonikylä were relocated into the municipality of Inari in Finland among the Reindeer and Lake Saami who spoke North and Inari Saami and the local Finnish population. Among the Saami, the Skolt culture has been under the greatest pressure of Finnicization. The Skolt language is used in homes and in school, although signs of it being replaced by Finnish have been evident since the 1960s. At present traditional reindeer herding has become an auxiliary means of livelihood, and fish is caught only for household needs. Many Skolts, particularly young people, have had to leave their home regions and move south to find work.

Through history, Sápmi - the land of the Saami - has been divided among four countries. The border between Russia and Norway was laid down in the Treaty of Strömstad in 1751, and in 1809 Finland became a part of the Russian Empire, with a new Russo-Swedish border as a result. In 1826 the border between Russian and Norway was again defined, and Fenno-Russian border arrangements were still carried out in the 1920s and 1940s. Owing to these measures, many Saami siidas ceased to exist and the traditional reindeer herding territories were restricted. These developments led to migration among the Saami. As a result of the disintegration of the land of the Saami, the traditional social, economic and legal systems of the Saami were destroyed. For the various states of the region, the term Sápmi means the respective the land of the Saami within the borders of each country and only rarely the whole entity. Instead of the term Sápmi, other geographical names such as North Calotte, Lapland, Finnmark and Norrbotten are used.

On the history of research

The encyclopaedia project seeks to treat Saami culture and history in a new way from the people's own perspective. Saami culture is based on a close relationship with nature, which is also the basis of the traditional Saami worldview. But the Saami are not a linguistically or culturally homogeneous group. There are considerable differences in features of material and non-material culture, such as language, religion, folklore, customs and folk costume, between Saami people living in different areas. The Saami are divided into different groups according to their languages and not according to means of livelihood, as was previously done. Saami culture is a developing contemporary culture where even the economy has increasingly begun to resemble that of the mainstream population.

Johannes Schefferus (1621-1679) is regarded as the founder of lappology, the former discipline of research concerning the Saami and their culture. In 1673 Schefferus published his work Lapponia, in Latin. From then on, until the breakthrough of romanticism (1810-) research in this area was not given any scholarly or scientific value as such. Rather, its objectives were political and, in particular, religious in nature. It was felt that a knowledge of Saami culture was necessary for their more efficient conversion to Christianity. The Saami were also accorded the status of a certain a cultural curiosity, as a result of which items such as Saami drums found their way into the collections of even distant European museums. The era of romanticism (1810-1840) regarded the spiritual and non-material heritage of peoples to be a document of "natural faith" (Schelling), a reflection of "ethnic or national character" (Herder, Lars Levi Laestadius) or an obscured historical source (in part maintained by Lars Levi Laestadius).

Later lappological research can be regarded as having emerged after the middle of the 19th century as a result of the work of J.A. Friis of Norway. In 1859 Friis published the first collection of Saami folklore, and in 1871 a book on Saami folk beliefs. Lappology became an area of comparative anthropology and ethnography. At the same time, its interpretations came to be steered by prevailing scholarly and social paradigms. Particularly after the publication of Darwin's "Origin of Species" (1859), anthropology and ethnography - and official policies relying on their results - soon moved from a Herderian conception of ethnicity to a evolutionist-social-Darwinist approach. In this spirit, the cultures of primitive peoples were regarded as "weaker" in relation to "Europeans", and in the process of disappearing as if through a law of nature. If these peoples, the Saami included, were to be "saved", they were to be civilized and made to adopt the stronger mainstream culture (Kipling's "white man's burden"). The evolutionist approach also entailed interpretations of pre-Christian Saami beliefs as manifestations of phenomena such as animism or worship of the dead - and consequently as proof of the above theory.

In many cases, interest in Saami culture was based on devolutionism, the reverse face of evolutionism in culturological theory. As the products of folk culture were regarded as belonging to earlier, more primitive cultural phases (through which the civilized nations had already passed but in which the primitive peoples still lived), they were assumed to disappear before long and already to be in a state considerable devolution. Owing to contacts with their neighbours, the Saami were participants in cultural evolution, while their own culture was in a process of devolution. Since the Saami were regarded to be a less-developed people, it was natural to assume that many of their cultural features were originally loans from more developed neighbouring peoples (diffusionism); Saami culture was thus felt to provide possible evidence on the earlier stages of the mainstream culture. The underlying assumption here was that "primitive cultures" were of a conservative character - "cultural freezers".

Evolutionist-diffusionist thinking also contained the in-built attitude that the products of folklore was isolated objects having their own lives and lacking any contact with the culture that bears them; they were regarded as non-functional "relics" etc. Background support for this underestimating attitude towards Saami culture was provided by the geographic-historical school, also known as the "Finnish school", of research that predominated in the late 19th and early 20th century (Julius and Kaarle Krohn). This school of research explicitly tracked the geographic spread of elements of folklore and their transformation along the way. It was not until the late 20th century that the evolutionist-diffusionist approach that predominated in lappology was rejected in favour of the intra-cultural approach.

On the development and status of written Saami language

The group of the Saami languages - sámegielat - belonging to the Fenno-Ugrian languages are spoken in the areas of Norway, Sweden, Finland and Russia as minority languages. The present number of Saami languages is given as ten. The western group of Saami languages consists of South, Ume, Pite, Lule and North Saami, while the eastern group comprises the Inari, Skolt, Kildin, Ter and Akkala Saami languages. The Saami languages differ from each other to such a degree that the speakers of various languages do not understand each other. There are also regional variations within the languages. There are, for example, four main dialects of North Saami: East Finnmark, West Finnmark, Torne Saami and Sea Saami. There is also variation within the various dialects.

The history of written Saami dates from 1557, when the English sea captain Stephen Borrough drew up a list of 95 words and phrases of the Saami language spoken in Yokanga in Russia. The first text in Saami, a primer by Nicolaus Andreae, a clergyman of Pite, was published in 1619. Johannes Schefferus's Lapponia from 1673 contains two joikha poems by the Kemi Saami Olaus Sirma, Guldnasas and Moarsi favrrot.

North Saami can be regarded as the shared language of the Saami of the so-called Calotte Area, the northern regions of Finland, Norway and Sweden. Approximately 70% of the Saami population of Finland speak North Saami. The first book in which written North Saami was used, was the almost 1000-page Manuale Lapponicum, partly written in Saami by Johannes Tornaeus and published in the Saami region of Sweden as early as 1648. In the early 18th century, growing demands were voiced in Sweden-Finland and Denmark-Norway for teaching the Saami and converting them to Christianity, and owing to missionary activity interest in the written idiom increased. Norwegian missionary work led to progress in the development of written North Saami. The most important contributions to developing and promoting written Saami were made in the 18th and 19th century by Knud Leem, Rasmus Rask, Nils Vibe Stockfleth and J. A. Friis. Konrad Nielsen's four-volume Lappisk ordbok Lapp Dictionary appeared between 1932 and 1962. Literature in the North Saami language was already published in the past century. Classic status was achieved by Johan Turi's Muittalus samiid birra ("A Tale of the Saami") from 1910. There have been as many as thirteen different orthographies of North Saami and there have been standards in the respective countries. After almost a decade of preparation, a joint North Saami orthography was approved at the Saami Conference of 1978. The new orthography launched a renaissance of literary use for the North Saami language.

Speakers of Skolt Saami presently live in two countries, Finland and Russia. The Skolt Saami language of the Neiden area in Norway has disappeared. Some 15% of Finland's speakers of Saami as a their mother tongue use Skolt Saami. In Finland this language is used in the home and in school, although there have been signs since the 1960s that Finnish is gradually taking the place of Skolt Saami. Since 1993 language teaching for children under school age has been arranged to revive Skolt Saami. In 1958 T. I. Itkonen published a major dictionary of Skolt and Kola Saami. The present orthography of Skolt Saami has been developed by Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti and Jouni Moshnikoff. A Skolt Saami primer in the new orthography was published in 1973, followed by Pekka Sammallahti's and Jouni Moshnikoff's Finnish- Skolt Saami dictionary, Suomi-koltansaame sanakirja. Lää´dd-sää´m sää´nnke´rjj in 1991. Satu Moshnikoff edited the anthology Maaddârää´jji mainnâz (Tales of the Forefathers) in 1992. This collection of tales also appeared in the form of five cassette tapes in the same year. Literature is represented by two works by the Skolt Saami writer Claudia Fofonoff, Pââččjogg Laulli (Songs of Paatsjoki, 1988) a collection of tales and poems, and Jânnam muttum nuu´bbioo´ri</> (Land turned upside down 1999), a book of poems.</p> <P align="justify">The joint written form of the Saami languages spoken in the Kola Peninsula (Kildin, Akkala and Ter) is based on Kildin Saami, which was given official status in 1982 and employs the Cyrillic alphabet. According to a study from 1994, there are some 700 estimated speakers of Kildin Saami, Akkala and Ter Saami are respectively spoken by less than ten persons. The main site of the Kildin Saami is Lovozero (Luujaavv´r), with a Saami population of roughly 700 and a museum presenting the history of the Luujärvi region. There are some twenty speakers of the Nuortijärvi (Njuõ´ttjäu´rr, Notozero) dialect of Skolt Saami living on the shores of the lake of the same name. The amount of literature published in Saami in Russia is very small. In 1878 Arvid Genetz published Matkamuisteluksia Venäjän Lapista (Travels in Russian Lapland) and in 1891 his renowned dictionary and study of Skolt Saami (Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielinäytteitä). The new orthography has been used in textbooks, dictionaries (Saami-Russian, Kildin Saami - North Saami), literature and a few children's books. Published in 1989 was Jaella (Life), an anthology of verse by Oktjabrina Voironova (1934-1990) the first author to write in the Ter Saami language. She had previously published poems in Russian.</p> <P align="justify">Inari Saami is the mother tongue of some 15 % of the Saami-speaking population of Finland. The role of written Inari Saami has gained ground over the past few years. Its orthography was given official status at the Saami Conference of 1996. The basis for written Inari Saami was created by Dean Lauri Arvid Itkonen in his translation of Bible history from 1906. Many researchers have collected Inari Saami material since the 19th century. In 1917 A. V. Koskimies published <i>Inarinlappalaista kansantietoutta, a work on Inari Saami folklore, of which a new edition was issued in 1979. T.I. Itkonen also published collected Inari Saami material, in the journals of the Kalevala Society (KSV 14, 15, 17 and 18) and in other connections. Prominent researchers of Inari Saami in the 20th century were Frans Äimä, who compiled a large collection of linguistic material and Erkki Itkonen, whose publications include Inarinsaamelaisia kielennäytteitä from 1992 and the Inarilappisches Wörterbuch I-IV from 1986 - 1991. Pekka Sammallahti's and Matti Morottaja's dictionary Säämi-suoma sänikirje. Inarilaissaamelais-suomalainen sanakirja appeared in 1993. The Inari language society Anarâskielâ Servi founded in 1986, promotes the status and use of Inari Saami. The society actively publishes textbooks, literatu re on folklore, a newspaper and a calendar. Oral tradition and the recollection of past times still live on in pioneer works of published Inari Saami literature. As active members of the society, Iisakki and Ilmari Mattus have both published autobiographical memoirs and the teacher Matti Morottaja has edited an anthology of tales entitled Tovlááh mainâseh.

Work on developing Lule Saami began in the 19th century, when Lars Levi Laestadius published a 21-page religious booklet entitled Hålaitattem Ristagasa ja Satte almatja kaskan. The orthography of Lule Saami was revised in the 1970s and approved at the Saami Conference of 1983. Anta Pirak's autobiographical work Jåhttee saamee viessoom was published in 1937. This book is one of the most important works in the history of literature in the Saami language. Several dictionaries of Lule Saami have apepared, including Lulelappisches Wörterbuch (1946-1954) by Harald Grundström and Olavi Korhonen's Bákkogir'je julevusámes dárrui, dárros julevusábmái. Lulesamisk-svensk, svensk-lulesamisk ordbok (1979). Several children's books and works of poetry have appeared in Lule Saami in recent years. The most prolific writer in the Lule Saami language is Stig Gaelok (born 1961), who has published some ten works since 1983, particularly verse.

The written form of South Saami is based on northern Ume Saami. In 1738 Petrus Fjellström, a teacher and clergyman of Lycksele published the Small Catechism, a Saami grammar and a Swedish-Saami dictionary, thus establishing a written form of South Saami. The present orthography of South Saami was created by Ella Holm Bull and Knut Bergsland and was approved at the Saami Conference of 1976. A dictionary, grammar and textbooks have appeared in the new orthography. Knut Bergsland published his Sydsamisk grammatikk in 1994, and the dictionary Åarjelsaemien-daaroen baakoegaerja. Sydsamisk-norsk ordbok in 1993 in collaboration with Lajla Mattson Magga. Literature in the South Saami language did not begin to appear until the 1970s, in the Càllagat series, among others. The first separate work was the children's book Dågkangaerja-Dåkkagir'ji (Doll Book) published by the teacher Laila Mattson (later Mattson Magga) in 1978. The first book of poems in the South Saami language Gaaltjie (1987) was written by Gaebpien Gåsta, Gustav Kappfjell, a 74-year-old Norwegian Saami. Most of the recent publications, such as children's books, are, however, translations.

Since the 1970s the Saami languages have come into growing use in different sectors of society, such as education and the media. Background factors of these developments are the rise of the Saami movement and an overall Saami renaissance. Until the 1960s and 1970s Nordic assimilation policies concerning the Saami threatened their culture and language, in turn strengthening political activism among the Saami. The Saami movement has achieved the official recognition of the Saami as indigenous peoples in the constitutions of Norway, Finland and Sweden at the turn of the 1990s. Cultural autonomy was ensured for the Saami in their own regions and the Saami Parliament - Sámediggi - was established in Norway, Finland and Sweden, to implement these policies.

On the nature of this project

The starting point and inspiration of the project is the distinctive culture of the Saami and interest in them that has emerged in different parts of the world. The contributors of the articles in the encyclopaedia seek to revise and overturn old stereotypes and to present the recent results of research concerning the Saami. Since early times, scholars in various fields, travellers and clergymen have been interested in the Saami, whose culture has been regarded as the most exotic of all the cultures of the European peoples.

The actual idea of an encyclopaedia of Saami culture is based on a study module launched in 1993 at the University of Helsinki as the responsibility of a working group representing several departments of the university. The Saami Culture Encyclopaedia Editorial Board was formed from the university's Saami Research Working Group, with Nordic associates and partners as added members. The Saami Institute of the University of Umeå, one of the project's partners, has been represented by Olavi Korhonen and Mikael Svonni. Other partners are the Álgu etymological project of the Saami languages operating at the Research Institute for the Languages of Finland and the Finnish Literature Society.

The objective is the chart and systematize information in the culture of the Saami - a Nordic indigenous people across national border. In Europe in the process of integration there is cause to place particular weight on preserving the cultures of indigenous peoples, and on the broad distribution of researched information on them. The project also involves the goal of strengthening the identity and cultural awareness of the Saami. In today's changing world this is one of the best ways of preventing the social and cultural marginalization of small peoples living in difficult conditions. A further objective is to present information on minorities within the Saami people, such as the Russian Saami, who until now have remained in the margins even in research concerning Saami culture.

The encyclopaedia project will produce a rich and diverse store of knowledge that can serve as one of the starting points for an Internet-based databank on the Saami. The use of modern electronic media has been promoted for some time among the Saami. The encyclopaedia project is expected to further these aims by producing freely accessible information on the Saami in electronic form. It is also planned to publish the Encyclopaedia of Saami culture as a book and in CD-ROM format.

Nor has an encyclopaedia ever been prepared before to date that contains a wide range of information on Saami culture. Encyclopaedic works on other cultures have recently appeared, such as the Encyclopaedia of Aboriginal Australia (1994), Finland, a cultural encyclopedia (1997) and Norrlands uppslagsbok: ett uppslagsverk på vetenskaplig grund om den norrländska regionen (1993-1996). These works can be regarded as significant cultural achievements.

The Encyclopaedia of Saami Culture will be a necessary work of reference for the international scholarly community, public authorities, cultural experts, teachers and students in various fields, and for all who are interested in Saami culture - including the Saami themselves.

The Encyclopaedia of Saami Culture will contain approximately 4000 entries in article form. The basic articles will present the Saami language and Saami history, mythology, folklore, literature and music, as well as the economy, the natural environment, means of livelihood, media, rights, education, art, societal conditions etc. The biographical articles will present important historical and contemporary cultural figures: Saami authors, artists, singers, politicians, and also the best-known researchers of Sápmi, the land of the Saami. Cultural concepts and terms characteristic of Saami culture will be treated primarily from an intra-cultural perspective. The encyclopaedia will also contain so-called reference entries, and an etymological list of 50 Saami culture terms.

The editorial board takes the term culture in its broadest sense, entailing both material and non-material aspects. Language is the main characteristic of culture. Nature is regarded as the material basis of Saami culture and is discussed in the articles on landscape, nature and snow terms and flora and fauna. Non-material culture is presented in the articles on identity, ways of life, traditions and customs and social and societal life, which focus not only on the present but also on past conditions.

Persons of national and international importance related to Saami culture are represented in the biographical gallery of the encyclopaedia. The contributors also include representatives of the arts and sciences in Saami culture. The articles include an extensive bibliography intended to serve as a compilation of literature on the Saami.



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den