Difference between revisions of "Housing"

From Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Jump to: navigation, search
(Senc-tuonti)
Line 3: Line 3:
 
|kieli=englanti
 
|kieli=englanti
 
|id=1102
 
|id=1102
|artikkeliteksti=Look the Finnish tab. <BR><BR>
+
|artikkeliteksti=
|kirjoittaja=Christian Carpelan
+
 
|luokat=Living and household, clothing etc.
 
|luokat=Living and household, clothing etc.
}}
+
|kirjoittaja=Christian Carpelan}}

Revision as of 11:30, 26 September 2014

Asuminen

Katsaus kattaa ajan 700 luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle. Kuvauksen painopiste on Suomen Lapissa, mutta mukana on myös eräitä Suomessa esiintymättömiä tai harvinaisia asumusmuotoja. Rakenneratkaisun mukaan asumukset voidaan jakaa neljään luokkaan seuraavasti:

(1) siirrettävä kota,
(2) kiinteä kota,
(3) turvetalo,
(4) puutalo.

Näistä kolme ensimmäistä ja osa neljättä edustavat hävinnyttä tai häviämässä olevaa perinteellistä rakentamista. Luokissa erottuu tyyppejä, joista kaksi ja lisäksi yksi muunnos tunnetaan vain arkeologisesti.

(1) Siirrettävä kota on (1.1) pistekota tai (1.2) korvakota.

(1.1) Pistekodan (kartiokodan) eli (umpi)laavun runkona on kolme haarapäistä 2,5 m pitkää seivästä ja yksi haaraton, jotka latvastaan toisiinsa nojaten muodostavat pyramidin muotoisen rakennelman. Runkoruoteiden yhtymäkohtaan nojaa kaksi lisäruodetta joka välissä siten, että muodostuu halkaisijaltaan lähes 4-metrinen, hieman soikea lattia-ala. Katteena on aluksi tuohi tai kuusen kuori, jotka purjekangas ja säkki 1800-luvun loppuun mennessä syrjäyttävät. Kodan yläosassa on savuaukko, reppänä. Lattia-alan keskellä on kivillä reunustettu suorakaiteinen tulisija, jonka etukulmista lähtee ovensuuhun ulottuvat rangat siten, että niiden väliin muodostuu suunnilleen kolmiomainen eteisalue. Lapin läänissä, Ruijassa ja Norrbottenissa tavataan kiinteinä muinaisjäännöksinä ns. suorakaiteisia, keskimäärin 90 x 150 cm laajoja, kivistä umpeen ladottuja latomuksia, jotka ajoittuvat aikavälille 750-1600 jKr. Monen latomuksen muodostamat rivit eivät ole harvinaisia. Laajalti esiintyvän perimätiedon mukaan latomukset olisivat hautojen katteita. Arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin voitu todeta, että kyseiset latomukset ovat tulisijoja, jotka sijaitsevat hävinneen rakennuksen pyöreähkön lattia-alan keskellä. Lattia-alan kattava rakennelma on ollut kevyt, nähtävästi siirrettävä pistekota, joita siis on ollut sekä yksittäin että ryhminä. Suorakaiteisten liesilatomusten edustamat, todennäköisesti kuori- tai nahkakatteiset pistekodat olivat saamelaisten pääasiallinen asumustyyppi mainittuna aikana, jota voi nimittää liesilatomusajaksi. Myöhemmin pistekota säilyi metsäsaamelaisilla pitkään kesäpaikan asumuksena. Muutoin siitä tuli tilapäisasumus, joka pystytettiin tarvittaessa metsästykseen, kalastukseen, paimennukseen jne. liittyen. Puolilaavu/laavupuoli, joka sananmukaisesti tarkoittaa pistekodan eli laavunpuolikasta, siis puolipyöreää viistoa katosta, on vielä tilapäisempään tarpeeseen tarkoitettu tuulen- ja sateensuoja.

(1.2) Korvakodan eli pielipuukodan runkona on neljä 3,5 4 m pitkää, toisesta päästään kaartuvaa kotakorvaa eli pielipuuta, jotka muodostavat kaksi paria siten, että kummankin parin kaartuvat päät liitetään toisiinsa. Kaksi miehen rinnan korkeudella oleviin reikiin sovitettua poikkipuuta yhdistää parit toisiinsa. Yläliitoksen kohdalla kumpaankin pieliparin nojaa viistosti ruode, joiden yläpään haaran varassa on kolmas poikittainen poikkipuu, ns. savupuu, josta patakoukku riippuu. Kotakorvien muodostamaa runkoa vasten nojaa lisäksi viistosti 15-17 ruodetta siten, että muodostuu halkaisijaltaan noin 5-metrinen, hieman soikea lattia-ala. Lattia-alan keskellä on litteillä kivillä reunustettusuorakaiteinen tulisija, jonka etukulmista lähtee ovensuuhun ulottuvat rangat siten, että niiden väliin muodostuu eteisalue, joka on polttopuun säilytyspaikka. Tulisijan takana oleva alue, posio, jota usein rajoittaa kaksi peräseinään ulottuvaa rankaa, on astioden ym. kotitaloustarvikkeiden sekä useiden ravintoaineiden säilytyspaikka. Ihmisten oleskelualueet, loidot, ovat tulisijan molemmin puolin. Täten kodan lattia jakautuu vain viiteen osaan eikä yhdeksään, kuten Schefferuksen mallissa 1600-luvun jälkipuoliskolla on laita. Muutokseen on todennäköisesti johtanut yhtäältä pakanallisesti metsästykselle pyhitetyn takaosan ja takaoven funktion vaihtaminen kotitalousosastoksi ja toisaalta täyspaimentolaiseksi kehittyneen elämänmuodon käytäntö. Kodan katteena koostuu talvella villaraanuista valmistetuista ja kesällä hurstista tai säkkikankaasta valmistetuista louteista. Kodan huippuun jää halkaisijaltaan noin metrinen savuaukko, reppänä. Kotapuut ovat huolellisesti valmistettuja ja siksi ne kuljetetaan mukana vuotuismuutossa kuten katteitakin. Korvakota on ollut porotaloudessa eläneiden saamelaisten asumus. Sitä koskevat vanhimmat kuvaukset lienevät Schefferuksen 1673 julkaisemat, mutta todennäköistä on, että korvakota sai alkunsa ja syrjäytti pistekodan jo 1600-luvun vaihteessa, jolloin laajamittainen poronhoito kehittyi Skandinavian tunturisaamelaisten keskuudessa.

(2) Kiinteä kota on (2.1) pistekota, (2.2) korvakota, (2.3) hirsikehäkota tai (2.4) salvoskota.

(2.1) Kiinteä pistekota (kartiokota) on perusrakenteeltaan samanlainen kuin siirrettävä pistekota. Sama koskee tulisijaa ja lattian aluejakoa. Myös kuorikate on vastaava, mutta sitä peittää turvelevyistä koostuva kerros, jota tukevat ulkoisesti sen varaan nojaamaan asetetut painopuut. Raskas kate tekee kodasta kiinteän.

(2.2) Kiinteä korvakota on perusrakenteeltaan samanlainen kuin siirrettävä korvakota, ja sama koskee tulisijaa ja lattian aluejakoa; lattia on kuitenkin usein jossakin määrin kuusikulmainen. Kate on usein samanlainen kuin kiinteässä pistekodassa, mutta sen tilalla turvepeiton alustana esiintyy myös usein samanlainen laudoitus kuin hirsikehä- ja salvoskodassa. Kiinteää korvakotaa ovat käyttäneet ennen kaikkea porosaamelaiset sekä heidän vaikutuspiirissään asuvat muut saamelaiset pääasiassa kesäasumuksena mutta jossakin määrin myös talviasumuksena. Leem on 1767 kuvannut Ruijasta hieman poikkeavan kiinteän korvakodan runkoratkaisun, jossa kumpaakin kaarevaa kotakorvaparia tukee ulkoa päin kaksi samallatapaa kaarevaa puuta niin, että muodostuu kaksi neljän tukipuun ryhmää. Tukipuita yhdistää suunnilleen miehen rinnan korkeudella kodan kiertävä kaarevien puiden muodostama vaakasuora kehä. On esitetty, että varsinainen korvakota olisi kehitetty tältä pohjalta. Tämän mukaisesti kaareviin kotakorviin perustuva rakenne olisi lainattu kiinteästä kodasta siirrettävään. Kysymys on toistaiseksi avoin samoin, kuin kysymys kiinteän korvakodan käytäntöön tulon ajankohdasta. Leemin kuvaaman kaaripuurakenteen malli on voinut saada alkunsa jäämeren rannikon saamelaisyhteisöissä jo 1500-luvulla mutta mahdollisesti paljon aikaisemmin. Tähän viittaavat yhtäältä van Linschotenin kuvat Kildinin kesäpaikalta vuodelta 1594 ja toisaalta Varanginvuonolta saadut kaivaustulokset. On esitetty oletus, että muinoin olisi kiinteiden asumusten runkorakentaissa käytetty suurten valaiden kaarevia kylkiluita, mikä olisi ollut mallina myöhemmälle kaarevien puiden käytölle. Tätä ei ole voitu empiirisesti todentaa.

(2.3) Hirsikehäkota on ainoastaan arkeologisesti tunnettu asumustyyppi. Kodan lattian rajaa 6-kulmainen, harvoin 8-kulmainen hirsikehikko, jota vasten kodan ylärakenteet on tuettu. Kehähirsiä ei ole liitetty toisiinsa salvoksella tai muulla tavoin. Kehikko on ulkopuolisesti tuettu hiekkavallilla (kodansijaa kiertääkin kaivanto, josta hiekka on otettu). Lattia-ala on noin 5 x 5 m laaja. Keskellä on noin 0,7 x 1,2 m laaja suorakaiteinen, mukulakivistä yhteen kerrokseen hiekkapatjalle ladottu liesi, jonka pituusakseli yhtyy ovikulmasta peräkulmaan käyvään pituusakseliin. Schefferus on 1673 kuvannut tuohikatteisen hirsikehäkodan, jonka lattian hirret jakavat yhdeksäänosastoon, mutta kaivauksissa ei ole havaittu vastaavia hirsiä. Sen sijaan kaivauksissa on voitu havaita, että neljä kotakorvaa muodostavat kodan ylärakenteen rungon, mutta koska tutkittujen kotien ylin osa on kokonaan tuhoutunut, ei tiedetä, ovatko niiden kotakorvat olleet kaarevat. Toisaalta kaivauksissa on havaittu, että seinä on ollut laudoitettu, ja päällä on ollut turvepeitto. Käytettävissä olevat ajoitukset viittaavat siihen, että hirsikehäkota on tullut käyttöön 1500-luvun lopulla ja talviasumuksena syrjäyttänyt suorakaiteisten liesilatomusten edustaman pistekodan. Koska Schefferuksen kuvaaman kodan yläosa vastaa ulkoisesti korvakodan yläosaa (ja poikkeaa pistekodan yläosasta), voi olettaa että jonkinlainen kotakorvarakenne kuuluu hirsikehäkodan alkuperäisiin piirteisiin. Ehkä kiinteän kodan ilmaantuminen toi muassaan kotakorvarakenteen, jota hirsikehäkota ilmensi omalla tavallaan havumetsävyöhykkeessä ja Leemin kuvaama kaaripuukota omalla tavallaan koivuvyöhykkeessä. Tältä pohjalta poropaimentolaiset olisivat sitten omana sovelluksenaan kehittäneet siirrettävän korvakodan pistekodan tilalle. Joka tapauksessa hirsikehäkodan syrjäyttää 1700-luvulla käytäntöön tuleva salvoskota, jonka ylärakenteen rungoksi on lainattu tavallinen korvakodan rakenne.

(2.4) Salvoskota vastaa ylärakenteeltaan seinälaudoitettua kiinteää korvakotaa (ja samalla periaatteessa hirsikehäkotaa). Alarakenteen muodostaa 2 5 -kertainen hirsisalvos, mistä seuraa, että lattia on neliömäinen, noin 5 x 5 m laaja. Poikkeuksellisesti hirsikehä on ollut 6- ja 8-kulmainen, mikä kertoo hirsikehäkotaan palautuvasta perinteestä. Salvoskodassa lattia-alan jako on lähtökohtaisesti 9-osainen, kuten Schefferuksen mallissa 1600-luvun jälkipuoliskolta, mutta myös 7- ja 5-osaisia ratkaisuja on kuvattu. Hirret erottavat osastot toisistaan. Suorakaiteinen, laakakivistä ladottu liesi sijoittuu luonnollisesti keskiosastoon.

(3) Turvetalo on (3.1) stallotomt tai (3.2) kammi.

(3.1) Stallotomt on ainoastaan arkeologisesti tunnettu asumustyyppi, jota esiintyy tunturialueella Ruotsissa Jämtlannin pohjoisosasta Tornionjärvelle sekä vastaavalla vyöhykkeellä Norjan puolella. Nimitys, joka tarkoittaa myyttisen taruolennon, Stallon, asumuksenpohjaa, on omaksuttu oppisanaksi kansanperinteestä. Stallotomt-asumuksenpohjat erottuvat maastossa suunnilleen televisioruudun muotoisina, noin 5-6 m pitkinä tasapohjaisina painanteina, joita ympäröi 1-1,5 m leveä, tasalakinen maavalli. Valli on ollut turvelaatoista rakennetun seinänalusta. Kattorakenteesta ei ole säilynyt jälkiä. Keskellä lattiaa on tulisija, joka muodostuu litteistä kivistä laaditusta suorakulmaisesta, lattian poikkiakselin suuntaisesta kehästä. Stallotomtit esiintyvät tavallisesti muutaman kappaleen jonoina koivuvyöhykkeen ylärajan tuntumassa. Tutkimuksen valtavirrassa stalotomtit liitetään saamelaisiin, mutta on myös perusteltu väitettä, että nuo rakennukset kuvastaisivat norjalaisten elinkeinotoimintaa tunturialueella. Asumuksen tunnusomaiset piirteet viittaavatkin lähinnä norjalaiseen turvetalojen rakennusperinteeseen. Toinen kysymys on, mihin käyttöön stalotomtit on rakennettu tunturiin. Vaikka tämä kysymys on toistaiseksi avoin, on tunnettuun ns. Ottarin kertomukseen viitaten mahdollista olettaa, että ne liittyisivät varhaiseen poronhoitoon, ja siinä tapauksessa niissä on todennäköisesti asunut sekä norjalaisia että saamelaisia. Stallotomtien käyttö sijoittuu aikavälille 750-1300.

Kammi, moreenimaas, koivuja, kammi. Kiilopäällä. 28.6.1986

(3.2) Kammi on yleistynyt kaikkien turvekatteisten rakennusten yleisnimiksi. Silti on Ruijan rannikolla perinteisesti olemassa asumus, jonka erityinen tyyppinimi voisi olla juuri kammi. Kyseessä on suorakaiteinen rakennus, jonka rungon muodostavat neljä runsaan metrin korkuista nurkkapatsasta ja näiden varaan asetetut yhdistävät parrut. Kattorakenne lepää patsaita yhdistävien parrujen varassa. Rakenneratkaisuja on kuvattu kaksi. Toisessa Leemin kuvaamaa kaaripuukodan runko on nostettu patsaita yhdistävien parrujen varaan vastaten edellä esitettyä salvoskodan kattoratkaisua vastaavasti. Toisessa pitkittäisparrujen varaan on asetettu kattotuolit, joista keskimmäisiä myös paalut voivat kannattaa. Seinät, jotka usein kallistuvatsisäänpäin, on sisäpuolelta paneloitu vierekkäin asetetuilla pystypuilla, samoin katto, joka vaihtoehtoisesti voi olla katettu tuohilevyillä. Ulkopuolisesti seinät muodostuvat päällekkäin asetetuista turvelaatoista ja myös katto onpäällystetty turpeilla, joiden päällä voi olla painokiviä. Kammissa ovat ihmisten lisäksi saaneet sijansa myös kotieläimet (naudat, vuohet, lampaat), joiden pilttuut ovat suorakaiteisen lattia-alan toisessa päässä. Yksihuoneisen kammin lattia-ala on ollut 6-10 x 5 m laaja (myös kaksihuoneisia kammeja on kuvattu). Katossa on savuaukko, jonka alla lattian keskustassa on suorakaiteinen kivetty tulisija. Kammi on ollut Pohjois-Norjan merisaamelaisille ominainen asumusmuoto. Se on myös jossakin määrin omaksuttu käyttöön Tenojokivarressa. Tyypin alkuperä ja sen ajoitus jäävät avoimiksi.

(4) Puutalo on (4.1) tupa tai (4.2) talonpoikaistalo .

(4.1) Tupa on hirsistä lamasalvostekniikalla rakennettu asumus. Vanhimmat maininnat saamelaisten Suomen Lapissa rakentamista tuvista ovat 1740-luvulta. Arkeologiset tutkimukset viittaavat samaan. Tupien mallin saamelaiset todennäköisesti ovat saaneet Tornion kauppiaiden markkinatuvista, joista on tietoja 1600-luvun lopulta alkaen. Inariin rakennettiin jo 1666 papille tupa asunnoksi ja kouluhuoneeksi. On syytä myös todeta, että Schefferuksen Ruotsin Lapista kuvaama patsasaitta (nili) osoittaa saamelaisten taitaneen lamasalvostekniikan jo 1600-luvulla, vaikka eivät soveltaneetkaan sitä asumuksiinsa kuin vasta 100 vuotta myöhemmin. Perinteisiä tupia ei ole rakennettu 1900-luvun alun jälkeen. Tupa on keskimäärin 4,5 x 4 m laaja ja katon harjan kohdalla 2 m korkea niin, että sisällä mies saattoi sen alla seistä suorana. Sivuseinät ovat vain runsaan metrin korkuiset. Ovinurkassa on hiekalla täytetyn nelikulmaisen pankkosalvoksen päälle muurattu avotakka, joka jatkui savupiipuksi; peltiä ei ollut. Lattia, joka aluksi on vain osaksi laudoitettu, on jaettu kolmeen pitkittäiseen vyöhykkeeseen. Etupäädyssä ovi on kapea ja matala, kynnys yhden tai kahden hirren korkuinen. Peräpäädyssä ikkuna on pieni, yksi- tai kaksiruutuiseksi lasitettu; vielä 1800-luvun alussa ikkuna saattoi puuttuakin. Yksinkertaisimmillaan katto on vielä 1800-luvulla tasainen, tehty halkaistuista puista, jotka on peitetty tuohella tai havupuun kuorella ja sen päälle levitetyllä hiekalla ja soralla. Tavallisesti katto on kuitenkin kaksilappeinen ja muodostui lankuista kootusta vesikatosta ja sen alaisesta laipiosta, joiden välinen tila on täytetty hiekalla ja sammalilla. Tuvassa on kiinteää kalustusta ym. varustusta seuraavasti: sivuseinustalle makuulava (toisinaan kaksikerroksinen), jonka alla on lampaiden olinpaikka; peräpäätyyn penkki ja/tai päytä; toiselle sivuseinustalle astiahylly sekä ripustuskoukkuja, joita on myös oviseinällä; katon alla on ripustusorsia. Tupasijoja on tutkittu arkeologisesti ja havaintojen perusteella päästään täsmälleen esitettyä vastaavaan pohja-alan kuvaukseen.

(4.2) Talonpoikaistalo tarkoittaa tässä useampihuoneista asuinrakennusta, jonkalaisia yksittäiset saamelaiset ovat rakentaneet Suomen Lappiin jo 1800-luvun jälkipuoliskolla mallinaan Lappiin siirtyneiden uudisasukkaiden rakennukset mutta yleisesti vasta 1900-luvun alkupuoliskolla, jolloinuseimmat ovat rakennuttaneet talonsa suomalaisilla kirvesmiehillä tai käyttäneet heitä apunaan. Rakennus käsittää kaksi tupaa tai tuvan ja kamarin, joiden välissä on porstua. Porstuassa on sisäänkäynti sekä etu- että peräseinässä eikä siinä ole laipiota. Huoneissa laipio on kolmilappeinen tai kokonaan tasainen. Ikkunoita on huoneissa kaksi tai kolme ja lämmityslaitteina esiintyy takan lisäksi kamina, hella ja/tai leivinuuni, joskus jopa kakluuni.

Loppukatsaus. Saamelaisten perinteisiä asumusmuotoja ja niiden kehityshistoriaa koskevat tietomme on yhä puuttelliset. Aihetta koskeva tutkimus on selvästi keskeneräisessä tilassa. Nyt näyttää siltä, että myöhäisellä postkeraamisella rautakaudella pohjoisen Fennoskandian sisämaan saamelaisyhteisöissä pääasiallisena ympärivuotisena asumuksena olisi ollut siirrettävä pistekota mutta Jäämeren rannikolla kiinteä, luultavasti kaaripuurakenteinen turvekatteinen kota. Pistekota näyttää syrjäytyneen talviasumuksena 1600-luvun vaihteessa ainakin Suomen Lapissa, jossa hirsikehäkota tuli käyttöön talviasumuksena. Suurimittakaavaiseen poronhoitoon siirtyneissä yhteisöissä kehitettiin mahdollisesti tuolloin siirrettävä korvakota pistekodan tilalle. Nämä asumuksiin sovelletut rakenteelliset muutosten mallina näyttäisi voivan olla rannikon yhteisöjen kiinteiden asumusten kaaripuurakenne. Seuraava merkittävä muutos sijoittuu 1700-luvun keskivaiheille ja jälkipuoliskolle, jolloin saamelaiset ainakin Suomen Lapissa saamelaiset alkoivat omaksua lamasalvosrakenteeseen perustuvan asumuksen, tuvan. Myös harjakattoinen turvetalo, kammi, on ehkä saanut alkunsa tuohon aikaan merisaamelaisten keskuudessa.

Rakennukset ym. rakennelmat



Sisällysluettelo: Asuminen, työkalut, vaatetus yms.

Christian Carpelan



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Housing

Table of contents: Living and household, clothing etc.

Bibliography:

  • Tanner, V., 1929:
  • Itkonen, T. I., 1948:
  • Fjellström, Ph., 1985:
  • Lehtola, V.-P., 2003: pages (29-95)
  • Odner, K., 1992:
  • Gjessing, G., 1943:


Christian Carpelan



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den

,