Inarinsaamelaiset
Inarinsaamelaiset
Inarinsaamelaiset ovat ainoa saamelaisryhmä, joka perinteisesti asuu vain yhdessä valtiossa ja yhdessä kunnassa. Inarinsaamelaiset ovat ainakin koko historiallisen ajan asuneet aina samassa paikassa, Inarijärven ympäristössä). Inarin kunnan alueelle on eri syistä johtuen tullut muitakin saamelaisryhmiä ja suomalaisia. Inarinsaamelaiset eroavat identiteetiltään suomalaisten lisäksi myös muista saamelaisista, pohjois- ja kolttasaamelaisista, vaikka he samaistuvatkin saamelaisiin yleensä. Oman ryhmän merkkejä ovat ennen muuta kieli, asuinseutu, suku ja vaatetus.
1995 saamelaisvaltuuskunnan keräämien tietojen mukaan inarinsaamelaisia, joilla on saame ensimmäisenä kielenä, on 324. Lukuun voidaan lisätä ne saamelaiset, joiden isovanhemmista vähintään yksi on puhunut saamea 1. kielenään. Kun saamelaisia mainitussa selvityksessä on yhteensä 6861, luvusta voidaan laskea inarinsaamelaisten suhteellinen osuus. Kaikkiaan eri saamen kieliä ensimmäisenä kielenä oppineita Suomessa on 2465 henkilöä, joista inarinsaamelaisten osuus tästä luvusta on n. 13 % eli n. 900. Inarinsaamen taitajat ovat enimmäkseen vanhoja tai keski-ikäisiä, kouluikäisiä heitä on toistakymmentä. Alle kouluikäisiä inarinsaamea äidinkielenään puhuvia on vain muutama. Inarinsaame katoaa nopeasti, ellei ratkaisevaa parannusta tapahdu nopeasti. Kielen elvytys ei vaatisi paljon rahaa, jos yhteiskunnalta löytyisi tahtoa. (Inarin saamen tilanne, Opetus). Vuoden 2003 lopulla valmistuneessa uudessa Saamen kielilaissa inarinsaame mainitaan ensimmäistä kertaa lakitekstissä. Sen mukaan saamen kielellä tarkoitetaan kaikkia kolmea Suomessa puhuttavaa saamen kieltä.
Inarinsaamelaisten perinteinen asuma-alue oli Inarin lapinkylä, joka käsitti pääasiassa nykyisen Inarin kunnan alueen lukuun ottamatta pohjois- ja itäosaa, joka oli kolttien aluetta. Inarin lapinkylä joutui maksamaan veroja jopa kolmelle valtakunnalle, Norjalle, Ruotsille ja Venäjälle (Lapinkylät ja verotus). Inarinsaamelainen elämäntapa oli vuodenaikojen mukaisesti vaihteleva kalastus, metsästys ja pienimuotoinen poronhoito. Peuran- ja majavanpyynti oli tarkoin säädelty yhteisön sisäisillä sopimuksilla. Tavallisesti perheet muuttivat kesäksi kalajärven rannalle ja talveksi porolaitumien ja polttopuiden läheisyyteen. Vuotuismuutto oli tyypillinen inarilainen elämänmuoto vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla.
Aiemmin inarinsaamelaiset kävivät myös Norjan Varanginvuonolla kalastamassa. Sieltä saatiin vaikutteita esineelliseen kulttuuriin, esim. purjeveneet ja puvut, ja myös kielellisiä yhtäläisyyksiä voidaan havaita. Varangin porosaamelaisilla puolestaan oli talvilaitumet inarilaisten alueella Norjan ja Suomen väliseen rajasulkuun asti 1852. Rajasulku aiheutti myös Utsjoen pohjoissaamelaisten poromiessukujen siirtymisen Inariin.
Inarinsaamelaisten alkuperäinen uskonto perustui luonnon palvontaan. Tärkeimpiä merkkejä siitä ovat palvonnan pääpaikaksi nimettävä Äijih (Ukko), jylhä kalliosaari Inarijärvessä sekä hänen puolisonsa Ákku (Akka), joka asui Inarijärven lounaisrannalla. Inarinsaamelaiset käännytettiin kristinuskoon vähitellen 1500-luvun jälkipuoliskosta alkaen. Ennen 1600-luvun puoltaväliä oli "pakanuuden selkäranka murrettu" ja noitarummuista luovuttu.
Inarinsaamelaisten historia on ollut sulauttamisen, sopeutumisen ja selviytymisen historiaa. He ovat saaneet mainetta lainkuuliaisuutensa vuoksi samoin kuin kielestään luopumisen vuoksikin. Lapinlähetystä koskevassa selonteossa kerrotaan, että "inarilaiset, vaikka asuvatkin meistä niin kaukaisen järven luona, olivat esi-isien menojen ja uskonnon hylkäämiseen kaikista taipuisimmat ja alttiimmat ja sen vuoksi kaikkien muiden edelle asetettavat". Tästä syystä ilmeisesti inarinsaamelaisilta on myös vanha joikuperinne hävinnyt tyystin (Joiku).
Inarinsaamelaiset ovat pala palalta menettäneet suuren osan elinmahdollisuuksistaan. Inarinsaamelaisten alueelle on jo pari sataa vuotta tullut etelästä suomalaisia uudisasukkaita. Myös viime sotien jälkeiset väestönsiirrot Petsamon puolelta toivat väkeä juuri Inariin. Inarinsaamelaisten mielipidettä ei kysytty, sillä heidät luettiin tavallisiksi kuntalaisiksi ja kansalaisiksi eikä suinkaan alkuperäisväestöksi. Myöhempiä asutustoimia olivat vielä porotilalaki, luontaistilalaki ja kaavoitustoiminta. Inarijärvi on säännöstelty ja Muddusjärven paliskunnasta katkaistiin 1970-luvulla tärkeä kesälaidunalue Näätämön paliskunnaksi. Utsjoen yhteismetsä perustettiin Inariin. Inarinsaamelaisten alueella hakataan näin metsiä sekä valtion että yksityisten toimesta. Luontais- ja porotilalaki koskevat myös inarinsaamelaisia, mutta samalla kaikkia muitakin väestömääräisessä suhteessa. Kun luontoa saavat kaikki käyttää, se ei enää elätä ketään kunnolla. Jo nyt ovat luontaistalouden varat liikakäytössä. Yllämainitut seikat eivät kukin yksinään olisi kovin haitallisia, mutta kaikki yhdessä ne ovat vaikuttaneet sen, että elinolojen kaventuminen on pakottanut suuren määrän inarinsaamelaisia lähtemään muualle. Samalla kielikin on nopeasti hävinnyt, kieli on mennyt puhujiensa mukana pois tältä alueelta naapurimaihin ja etelämmäksi Suomeen. Alkuperäisin saamelaiskulttuuri Suomessa on katoamassa tämän sukupolven aikana, ellei elvytystoimenpiteisiin ryhdytä nopeasti ja riittävällä laajuudella.
