Peura

From Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Jump to: navigation, search

Peura

Villipeura (tieteellinen nimi Rangifer tarandus) ilmestyi sarvilöytöjen perusteella jääkauden ensimmäisen jäätiköitymisen aikaan pohjoiseen eläimistöön. Lajina sillä on siten ikää vähintään 650 000 vuotta. Jo vuosituhansien ajan villipeura on ollut ihmisen tärkeimpiä pyyntikohteita pohjoisella pallonpuoliskolla. Euraasiassa villipeuran ja ihmisen yhteinen historia ulottuukin jo lähes 300 000 vuoden taakse. Villipeura on ollut ihmisen kannalta aina mainio pyyntikohde. Vuosittain samoja kulkureittejä käyttävänä laumaeläimenä sitä on ollut helppo pyytää, ja siitä on hyvän ja ravitsevan lihan lisäksi saatu myös lämpöisiä taljoja, nahkoja ja monia muita tarveaineita. Ranskan Pyreneiltä ja hieman pohjoisempaa Perigordiasta on paljastunut joukko kiinnostavia arkeologisia löytöjä. Näistä päätellen villipeura oli tuolla alueella tärkeä pyyntieläin jo jääkauden lopulla, runsaat 20 000 vuotta sitten. Tätä ajanjaksoa onkin kutsuttu usein juuri peurojen ajaksi. Villipeuroista näillä alueilla kertovat myös monet löydöt ja luolamaalaukset. Sveitsin Thayngenista löydetyllä peuransarveen tehdyllä taidokkaalla hirvaspiirroksella on ikää yli 12 000 vuotta. Suomessakin villipeuroja pyydettiin jo ns. Suomusjärven kulttuurin aikana noin 6 000 eKr. Tästä kertovat Sodankylän Autiokentästä tehdyt löydöt. "Se pyynti, jota lappalainen sielullaan harrastaa on peuranmetsästys", kerrottiin vielä 1840-luvulla Inarissa.

Villipeurojen levinneisyysalue on aina ollut laaja ja käsittänyt useampia erilaisia elinympäristöjä kuin yhdenkään muun pohjoisen hirvieläimen. Pohjoisimmat villipeurat elävät nykyäänkin Grönlannissa ja Huippuvuorilla 79. leveyspiirin tuntumassa. Eteläisimmät villipeurat tavataan aivan pohjoisen havumetsävyöhykkeen etelälaidalta. Itä-länsisuunnassakin villipeurojen levinneisyysalue ulottuu Vanhalla ja Uudella mantereella valtamerestä valtamereen.



Villipeura on poron kanssa hirvieläimistä sosiaalisimpia. Sen molemmilla sukupuolilla on vuosittain uusiutuvat täyteissarvet. Tundran alalajeille on tyypillistä satoja - uuden mantereen karibuilla jopa tuhansia - kilometrejä pitkät vuodenaikavaellukset. Talviravintona ovat jäkälät ja puilla kasvavat lupot. Villipeura kuuluu ravintonsa laadun suhteen ns. välityyppisiin hirvieläimiin; se syö pehmeää mutta myös melko karkeaa ravintoa. Levinneisyydeltään villipeura on ns. sirkumpolaarinen. Sitä tavataankin Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan tunturi-, tundra- ja pohjoisimmilla havumetsäalueilla. Villipeuraa esiintyy myös monilla arktisilla saarilla. Vanhalla ja Uudella mantereella voidaankin erottaa elinympäristöjen perusteella neljää eri päätyyppiä olevia villipeuroja. Tundra- ja pohjoisimman taiga-alueen villipeurat asuttavat levinneisyysalueen keskiosat. Varsinaisen havumetsäalueen villipeurat ovat näitä kookkaampia ja väriltään tummempia. Eroa on hieman myös sarvien muodossa. Suurimmat ja komeasarvisimmat villipeurat tavataan levinneisyysalueen eteläosissa. Arktisen alueen villipeurat ovat pienempiä ja lyhytjalkaisempia. Uuden mantereen karibut ovat yleensä kookkaampia kuin vanhan mantereen villipeurat.

Villipeuroja ja karibuja on pidetty aikaisemmin jopa Rangifer-suvun eri lajeina. Niillä on kuitenkin sama kromosomiluku (2n=70), joten lajeja on vain yksi, jo Linnén nimeämä tarandus. Rangifer-suvun peurat/karibut voidaan silti jakaa helposti kolmeen ekologiseen pääryhmään: metsäalueen, tundra- tai tunturialueen ja arktisten saarten villipeuroihin. Eri alalajeja tai rotuja on villipeuralla erotettu aikaisemmin jopa 12-22. Suvun kahdeksan alalajia ovat nykyään: euraasian tundra/tunturipeura (R. t. tarandus), euraasian metsäpeura (R. t. fennicus), huippuvuortenpeura (R.t.platyrhyncus), itägrönlanninpeura (R. t. eogroelandicus), pearynkaribu (R. t. pearyi), alaskankaribu (R. t. grantii), tundrakaribu (R. t. groenlandicus) ja metsäkaribu (R. t. caribou). Uusimmat DNA-tutkimukset tukevat klassista, villipeurojen morfologiaan (rakenteeseen) ja historiaan perustuvaa käsitystä, että tundramuodot (groenlandicus, grantii ja tarandus) olisivat lähtöisin jo jääkauden aikaiselta Beringian alueelta ja mahdollisesti Keski-Euroopan refugiasta Alppien pohjoispuolelta. Euraasian metsäpeura (fennicus), joka klassisen käsityksen mukaan olisi lähtöisin erillisestä lauhkeasta refugiasta, olisikin samaa alkuperää kuin tunturi- tai tundrapeurat. Metsäpeuran sopeutuminen metsäalueen olosuhteisiin olisi siten melko uusi, vasta jääkauden jälkeinen ilmiö. Metsäkaribun (caribou) alkuperä olisi yhdessä tai useassa mannerjään eteläpuolella olleessa refugiassa, ja kaikki arktiset villipeurat tai karibut (pearyi, eogroenlandicus ja platyrhynchus) olisivat tundramuotojen kanssa samaa alkuperää ja lähtöisin suuresta yhteisestä Beringian/Euraasian jääkautisesta populaatiosta. Tulokset osoittavat myös sen, että alalajien rakenteelliset erot ovat kehittyneet melko myöhään ja sopeutumina jääkauden jälkeisiin ympäristömuutoksiin. Sukupuuttoon kuolleita ovat nykyään ainakin itägrönlanninpeura ja Kuningatar Charlottan saarten kääpiökaribu (R. t. dawsoni).

Fennoskandiaan Rangifer-suvun alalajit, tunturipeura ja metsäpeura, saapuivat jääkauden jälkeen. Tunturipeura vaelsi ensin todennäköisesti jo mannerjään sulamisen aikoihin läntistä Skandinavian reittiä pitkin Pohjois-Norjaan Keski- ja Länsi-Euroopasta. Metsäpeura levisi alueelle myöhemmin, ja monien käsitysten mukaan idästä. Metsäpeura ja tunturipeurasta kesytetty poro ovat risteytyneet meillä keskenään ainakin 1600-luvun alusta lähtien, poronhoidon levittäydyttyä havumetsävyöhykkeelle. Risteytyminen Venäjän Karjalassa 1950-luvulla ja jopa 1970-luvulle asti kestänyt villiintyneiden venäläisten porotokkien liikkuminen metsäpeuran levinneisyysalueella ovat todennäköisesti vaikuttaneet metsäpeuran perimään niin, että eräät tutkijat eivät ole luokitelleet sitä omaksi alalajikseen, vaan lukeneet senkin kuuluvaksi tunturipeuroihin. Koko paleoarktisen taigavyöhykkeen metsäpeuran taksonomia ja yhtenäisyys onkin edelleen tutkimatta. Siperian metsäalueen peurat on aikaisemmin luettu kuuluvaksi alalajiin R. t. valentinae, tosin käsitykset siitäkin vaihtelevat edelleen.

Maailmassa on nykyään yli 3 miljoonaa villipeuraa/karibua. Tunturipeuroja elää yli 35 000 Etelä-Norjassa ja pari tuhatta Kuolan niemimaalla. Molempiin on sekoittunut poroa, Kuolan tunturipeuroihin ehkä myös metsäpeuraa. Metsäpeuroja tavataan meillä poronhoitoalueen välittömässä läheisyydessä Suomussalmella ja Kuhmossa sekä Pohjois-Karjalassa. Suomen puolella metsäpeuroja on nykyään yli 2 000, Venäjän Karjalassa aikaisemmin jopa 6 000-10 000. Viime vuosina metsäpeurojen määrä on siellä kuitenkin laskenut suuresti. Vuosina 1979-1980 siirrettiin metsäpeuroja Kuhmosta, poronhoitoalueen läheisyydestä Keski-Suomeen Salamajärven kansallispuistoon. Alueella on nykyään yli 1 000 metsäpeuraa. Muutamia metsäpeuroja on myös Pirkanmaalla ja Satakunnassa.

Poron ja metsäpeuran, varsinkin risteymien, erottaminen toisistaan ei ole aina helppoa. Metsäpeura on mittausten mukaan kuitenkin 10-15 cm korkeampi kuin tunturipeura ja poro. Kokoero johtuu lähinnä metsäpeuran pitkistä jaloista. Metsäpeura on myös ruholtaan solakampi, yksivärinen, melko tumma, ja sillä on pitempi häntä. Valkoisen kurkkuparran alla metsäpeuralla on rinnassaan usein tummanruskea läiskä. Turpanahka on lähes musta, suupielistä sieraimiin hopeanhohtoisen karvan peittämä, ja turvassa ulottuu tavallisesti tumma kolmio silmien väliin. Metsäpeuran kallon naamaosa on erittäin pitkä ja kapea, ja nenäluut ovat usein lyhyemmät, säännöllisemmät, pystymmät, kapeammat ja monihaaraisemmat kuin tunturipeuralla ja porolla. Metsäpeuran vasat ovatsyntyessään tavallisesti yksivärisiä ja punaruskeita. Myös käyttäytymisessä on hieman eroja.

Pohjoisille alueille ensimmäiset ihmiset saapuivat jo varhain seuraillessaan suuria ja alati vaeltavia villipeuralaumoja. Hampurin ja Lyypekin alueilta on löydetty jo vuosia sitten useita uhri-, asuin- ja pyyntipaikkoja. Täällä jäätikön vanhan reunan tuntumassa eli ilmeisesti varsin kokenut metsästäjäväestö, joka vaelsi vähitellen kohti pohjoista. Vanhimmat Etelä-Norjan tuntureiden pyyntipaikoista, joita on käytetty 5 000-6 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, pyysivät villipeuroja jo noin tuhat vuotta sen jälkeen kun Hampurin seudun "peuramiehet" olivat seuranneet peuralaumoja uusille jäättömille alueille. Peuranpyynti onkin ollut erittäin runsasta pohjoisessa Jäämeren rannikolla Varangerin niemimaalla ja Etelä-Norjan tuntureilla jo esihistoriallisena aikana. Tätä osoittavat monet alueilta löytyneet pyyntirakennelmat, lähinnä suuret kiviröykkiöt ja kivimajat. Jonossa olevat kiviröykkiöt muodostivat selvästi näkyvän johdeaidan, siulan, jonka avulla metsästäjät pakottivat villipeurat jyrkänteeltä alas rotkoon tai veteen.

Villipeurojen ajopyynti loppui Norjan tuntureilla vasta 1300-luvun puolivälissä. Syyksi arvellaan mustaa surmaa, joka autioitti vuoristokylät vuonna 1349. Sen jälkeen ei ilmeisesti enää saatu kokoon sukulaisuuteen perustuvia pyyntijoukkoja. Peurojen pyynnissä alettiin käyttää yhä enemmän yksinkertaisia, passiivisia pyyntikeinoja (metsästys ja pyynti); villipeuroja pyydettiin pääasiassa ansoilla ja peurakuopilla. Kuoppapyynti näyttää levinneen Norjaan idästä, todennäköisesti Ruotsista ja Suomesta. Tavallisin peurojen pyyntitapa koko Fennoskandian alueella on ollut kuoppa- eli viepperhautapyynti. Villipeurojen kulkureiteille yhteen tai useampaan rivistöön kaivettiin useita kymmeniä kuoppia käsittävä viepperhautajärjestelmä. Kuopat peitettiin risuilla ja havuilla ja naamioitiin sammalilla ja jäkälillä. Joskus kuoppa varustettiin myös ympäri pyörähtävällä kannella ja pohjaan asetettiin usein teräviä tervasseipäitä eli "säystöjä". Jäänteitä näistä peurahaudoista eli lapinhaudoista löytyy runsaasti Lapin lisäksi myös Kainuusta, Oulujärven alueelta ja Suomenselältä Saariselän alueelta on olemassa jopa karttasana "Viepperhautapalo". Paulaharjun mukaan peurahautoja oli ennen runsaasti Luiron latvoilla sekä Kopsusjoella, Nattasten tyvillä Hietajoella, Jaurujoen latvoilla, Repoaavan takana, Pihtijoella ja Kokonvaarassa Kairalan takana.

Villipeura on ollut rautakautisen ja keskiaikaisen (kronologia) väestön tärkeä pyyntieläin pohjoisessa myös Tornion ja Kemijärven alueella. Ilmeisesti jo varhaismetallikaudella peuran kuoppapyynti korvasikin vielä kivikaudella niin tärkeänä pidetyn hylkeenpyynnin. Norjassa Norrlannin alueella tehdyt tutkimukset viittaavat peuranpyynnin jakautuneen kahteen huippujaksoon; kivikauteen noin 5500-2000 eKr.ja varhaismetallikauteenalkaen noin 500 eKr. Jälkimmäinen pyyntikausi jatkui vuoden 1400 jKr. tienoille saakka. Ruotsin Jämtlannissa aktiivisinta villipeurojen pyynti oli vuosina 300-1100 jKr.

Peurahaudan koko oli päältä 0.6 x 1.8 metriä, ja syvyyttä sillä oli noin kaksi metriä. Esimerkiksi Etelä-Norjasta Snöhetan alueelta on löydetty yli 1 200 tällaista peurahautaa. Metsäalueella peuranpyyntikuoppa on ollut tavallisesti patamaisen pyöreä ja halkaisijaltaan 3-3,5 metriä. Syvyyttä näillä vanhoilla pyyntikuopilla on nykyään enää vain puolisen metriä. Nuorimmat kuopat ovat suurempia ja syvempiä. Kuopat on kaivettu joskus pitkittäin oletettuun peurojen kulkusuuntaan nähden, joskus taas ne ovat poikittain jonkin harjun niskalla. Yksittäisessä kuopparyhmässä on ollut tavallisesti 8-10 kuoppaa, joskus vain yksi tai kaksi. Myös Ruotsissa pyyntikuoppia oli tavallisesti kymmenen, ja varsinkin suppilomaiset kuopat oli reunustettu puilla.

Villipeurojen väheneminen ja tehostunut pyynti kehittivät kuoppa- tai hautapyynnin rinnalle uusia, aktiivisia pyyntimenetelmiä. Metsiin rakennettiin kymmenittäin kilometrejä pitkiä ja vähitellen toisiaan läheneviä johdeaitoja, hangasaitoja (hangaspyynti). Aidan veräjiin viritettiin hirttoansoja, asetuskeihäitä ja -jousia. Kaikista pyyntitavoista ilmeisesti vähiten suosittu oli vuomenpyynti, ainakin viime vuosisadalla. Se oli sekoitettu järjestelmä hankailla ja peurahaudoilla tapahtuvaa pyyntiä. Peuroja väijyttiin, "naakittiin" ja apuna käytettiin myös usein "vennikkoon" sidottua porovaadinta. Tämän suojasta lähestyvä peurahirvas ammuttiin joko käsijousella, jalkajousella tai isokaliperisella "peuraväljällä". Lappalaisilla mainitaankin jo 1600-luvulla olleen tuliaseita. Peurapyssyt eli "halvarit" olivat pitkiä, isoreikäisiä ja kantoivat kauas. Sen luoti saattoi lävistää "kolmekin vierekkäin seisonutta villipeuraa", ja lappalainen osasi Schefferuksen mukaan ampua "peuraa kuutamollakin ja tähtäsi aina sydämeen ja selkärankaan".

Pyynnin aloittamisesta ja pyyntitavoista määräsivät kuitenkin käytännössä usein villipeurat, niiden tavat ja käyttäytyminen. Lapissa metsärajalla tapahtuvaan "uurtokeinoon" lähdettiin miehissä syksyllä tavallisesti jo perttyliltä (24.8.), mutta syyskuulla vasta ristinsunnuntain aikoina, ristiviikolla, alkoi varsinainen suurpyynti. "Ristiltä hirvas pensaikhoon, ja kala karhiin ja akat kiukasheen", sanottiin ennen Sompiossa.

Peurojen "moitapyyntiin" lähdettiin miehissä tavallisesti kevättalvella, Matin päivän aikaan (24.2.). Inarilaiset lähtivät "moitaan" jo kynttilänpäivän (7.2.) jälkeen, joskus tosin vasta keväällä. Pyynti oli tuolloin rankkaa ajopyyntiä suksilla. Vasemmassa jalassa oli pitkä, olaspohjainen mänty- tai koivusuksi eli lyly, oikeassa peuran koipinahoilla pohjattu lyhyt kalhu. Vasemmassa kädessä oli sauvana jousi, jonka alapäässä oli pieni sompa. Oikeassa kädessä oli tavallisesti sauvakeihäs. Kernin aikaan kevättalvella kova hanki rikkoi nopeasti peurojen nilkat, ja ne oli helppo keihästää metsässä. Vuonna 1655 kerrotaan, että "muutama vuosi sitten, kun peurat eivät voineet oleksia metsissä paljon lumen tähden, lähti muutamia tuhansia peuroja isolle Inarijärvelle ja muutamille muille järville tahtoen mieluummin kuolla sinne kuin palata metsiin tullakseen tapetuiksi ja joutuivat sitten kaikki lappalaisten saaliiksi". Apuna pyynnissä käytettiin myös koiria ja ajoporoja. Parhaat ampujat toimivat hiihtomiehinä, huonommat korjasivat perästä talteen ladun varteen riisutut ylimääräiset vaatteet ja tapetut villipeurat. Hankikelillä peuroja ammuttiin myös ajoporojen ahkioista.

Talven pyyntikausi päättyi tavallisesti huhtikuussa tuntureilla tapahtuvaan "vountaan" eli "tunturipyytöön", joka oli miehissä suoritettavaa ajopyyntiä. Tunturipyynti oli talven viimeinen suurpyynti, varsinainen "verremys". Inarilaiset lähtivät tuolloin Saariselälle peuranpyyntiin useaksi viikoksi. Peuroja pyydettiin yhdessä Suonikylän, Keminkylän ja Sompion asukkaiden kanssa. Vaikka tämä kevätpyynti oli kielletty jo vuonna 1763, jatkoivat eräät pyyntiä pitkään, ja vuosittain jopa juhannukseen saakka.

Koiraa on käytetty jo varhain apuna myös peuranpyynnissä. Vienan Karjalan "peurakoiria" kiiteltiin vielä 1800-luvulla, nämä kun pystyivät erottamaan jo jäljistä villipeuran ja kesyn poron. Koira "veti" vainun peurasta poutasäällä 5-6 virstan päästä. Uhtualla koira saikin onnistuneen kaadon jälkeen peuranpään tai kielen. "Kieli koiralle, kieli ampujalle", sanottiin tuolloin. Peurakoiria on joskus pidetty jopa omana "rotunaan". Lapissa peurakoirat vainusivat villipeurat tuulen alta jopa peninkulman päästä. Nuorasta kiskoen ne johdattivat pyytäjät peurojen luo. Koirien pää oli peitetty usein haukkumisen estämiseksi "kuonokkeella", jossa oli vain nenäreikä. Ampumisen ajaksi koirat sidottiin kiinni puihin. Jos haavoittunut peura pääsi karkuun, laskettiin sen perään koira. Vahva koira pystyi yksin tappamaan villipeuran puremalla tältä kurkun poikki. Vanhojen peuramiesten mielestä haavoittunutta peurahirvasta piti pelätä enemmän kuin karhua. Vankkaniskaisen, haavoittuneen peurahirvaan kerrotaankin kantaneen erästä pyytäjää useita virstoja sarvissaan. Peuramiehet kävivät tavallisesti jo pyyntiretkelle lähtiessään jumaliensa, peuraseitojen luona. Peuramiesten seita seisoi usein tunturissa. Seidoiksi kelpasivat erikoiset kivet, kalliot ja jopa kokonaiset tunturit. Onnistuneen pyyntiretken kunniaksi saatettiin veistää myös keripäinen patsas. Patsas hakattiin parin kyynärän korkuiseksi, sen päähän tehtiin kaula ja nuppi. Kylkeen veistettiin usein vuosiluku ja pyytäjien puumerkit. Muddusjärven seitakiveltä pyytäjät kyselivät luetellen nimiä, mihin päin oli paras lähteä pyytämään. Suuret noidat saattoivat peuraseitansa luona joikata, jopa langeta loveen ja houkutella peuroja saaliikseen. Taatsijärven seidan luona Karhulan Sammu ja Murri-Pekka laulelivat ja lupailivat Paulaharjun mukaan seuraavasti: "Jos saamme peuroja, niin suurimukset naamasarvet me sinulle tuomme." Hirvaan isot, kasvavat sarvet olivatkin parasta mitä peuranpyytäjä saattoi ennen antaa lahjaksi seidalleen. Seitojen ympärys olikin usein täynnä sarvia. Outakosken seidan ympärillä näkyi vielä myöhään sarviröykkiöitä. Sarvien lisäksi tarjottiin seidoille paljon muutakin. Muddusjärven ja Ailigastunturin seidoille vietiin peurojen pää- ja konttiluita. Ainakin Näkkäläjärven seidalle, jonka luota oli kerran tavattu kaksi peurahirvasta tarttuneena sarvistaan toisiinsa "metsänsolmuun", konttiluut särjettiin ja koko kivi voideltiin sulatetulla peurankuulla. Rahalahjojakin saatettiin antaa seidoille.

Villipeura oli 1800-luvun lopulla vielä varsin yleinen Inarissa, Sallassa ja Sodankylässä. Koutokeinolaiset ampuivat jutaamisretkillään (jutaminen) villipeuroja Kittilän ja Muonion rajoilla 1860-luvulla. Kittilässä viimeiset villipeurat ammuttiin ilmeisesti 1880-luvulla. Tiettävästi karhunajoon lähtenyt Pokan Pekka kohtasi tuolloin yllättäen peuraparttion Pokan eteläpuolella. "Pekka rupesi painamaan peurain perässä pitkin savuaapaa, hiihti ja paukutti suustaladattavalla peuraväljällään, kaatoi sarvipään toisensa perästä ja pysytteli kintereillä kunnes viimeinenkin oli maassa", kertoo tapauksesta Samuli Paulaharju. Kemin Lapissa peurasaalis oli huono jo vuonna 1754. Vuosisadan vaihteessa peuroja tavattiin enää satunnaisesti Enontekiöllä ja mm. Raututunturissa Sodankylän ja Inarin rajoilla. Sallassa Juonnin seuduilla villipeurojanähtiin vielä vuonna 1903, Enontekiöllä vuonna 1905. Haltitunturilla villipeuroja ammuttiin vuonna 1916. Suonikylässä peuroja nähtiin 1920-luvulla, ja kaksi villipeuraa Petsamon kylän alueella vuonna 1939.

Etelämpänä metsäpeuran nopea häviäminen alkoi 18. vuosisadan puolivälissä, eikä vuosisadan lopulla juuri nähty peuroja Oulujoen vesistön eteläpuolella. Nopean häviämisen syyksi on esitetty mm. lisääntynyttä hirvikantaa, lämpökautta ja viimeistä 1890-luvulla riehunutta peuraruttoa. Pääsyynä on kuitenkin pidettävä säätelemätöntä metsästystä. Peura ei ollut varsinaista "kuninkaallista riistaa", kuten hirvi, eikä sen pyyntiä siten yritettykään valvoa. Peuroja ajettiin koirilla usein ympäri vuoden, pyydettiin talvisin heinäpieluksilta ansoilla, aidoilla ja asetuskeihäillä, ajettiin hiihtäen keväthangilla tai ratsastaen jäähokeilla varustetuilla hevosilla ja tapettiin miehissä nuijimalla "kaljamajäillä". Ainakin samojedien tiedetään pyytäneen villipeuroja alueellaan myös myrkyllä. Nahka näyttää siten olleen paikoin arvokkaampaa kuin peuran liha. Lestijärven Parta-Kustien, Mattien ja Juhien kerrotaan vielä pitkään kaataneen peuroja myös rautakaarisella perintöjousellaan. Kilpaa hupenevan peurakannan kanssa oli pojasta polvi kuitenkin jo "pehmennyt", sillä jokainen perijä oli jousen saatuaan joutunut sitä ensi töikseen myös pajassa ohentamaan. Metsäpeura rauhoitettiin meillä vasta vuonna 1913, vuosia häviämisen jälkeen. Metsäpeura palasi 1950-luvulla Kuhmoon. Nykyään Suomessa on yli 3 000 metsäpeuraa.

Lähdeluettelo:

  • Nieminen, M. 1980. Suomenselän peurahistoriikki. Suomen Luonto 2: 51-56.
  • Nieminen, M. 1986. Hirvieläinten evoluutio, taksonomia ja nimistö. Luonnon Tutkija 90: 228-239.
  • Nieminen, M. 1990. Peuran pyyntihistoriaa. Eränkävijä: 16-27.
  • Paulaharju, S. 1930. Suomenselän vieriltä. WSOY, Porvoo.
  • Paulaharju, S. 1980. Sompio. WSOY, Juva .
  • Nieminen, Mauri & Pietilä, Urho A. 1999. Peurasta poroksi. Gummerus kirjapaino Oy. Jyväskylä.



Sisällysluettelo: Luonto

Mauri Nieminen



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

This language version does not exist yet

Write it

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den