| TekstiTämä on erikoisominaisuus.
|
<P align="justify"> Pohjanlahden ran … <P align="justify"> Pohjanlahden rannikkoalueesta lapinrajalla erotettu historiallinen Lapinmaa oli hallinnollisesti jaettu kuuteen erilliseen alueeseen: Ångermanlannin, Uumajan, Piitimen, Luulajan, Tornion ja Kemin Lappeihin. Lappien alue jakaantui lapinkylien alueisiin ja lapinkylien alueet edelleen sukujen tai perheiden kesken perintö- eli lapinveromaihin. </p>
<P align="justify"> Nykyisen Suomen alueella on joko kokonaan tai osittain sijainnut 13 lapinkylää. Rounala, Suonttavaara, Peltojärvi, Teno ja Utsjoki ovat kuuluneet Tornion Lappiin. Maanselkä, Kitka, Kuolajärvi, Keminkylä, Sompio, Sodankylä, Kittilä ja Inari kuuluivat Kemin Lapin alueeseen. Tutkijat ovat lähteneet siitä, että alueellinen jako lapinkyliin ja perintömaihin on alunperin ollut saamelaisen yhteiskunnan omaperäinen maankäyttö-instituutio. Kansallisvaltioiden otteen vahvistuessa Lapinmaassa tämä aluejako otettiin myös osaksi hallinnollista jaotusta mm. oikeuslaitoksen toiminnassa ja verotuksessa. </p>
<P align="justify"> Lapinkylästä käytetään myös saamenkielistä sanaa 'siida'. Yleensä ilmaisujen välillä ei tehdä eroa, mutta alunperin itäsaamelaisella alueella käytössä olleen [[Siida|siida]]-sanan voidaan myös katsoa viittaavan erityisesti kylä<i>yhteisöön</i>, jossa muun muuassa elinkeinoja harjoitettiin yhteiseen lukuun. </p>
[[Tiedosto:Siidat2.jpg|thumb|600px|Siidat (hist.)]]
<P align="justify"> Saamelaisten historiaa koskevassa tutkimuksessa on oletettu, että metsästykseen, kalastukseen ja pienimuotoiseen poronhoitoon perustuva lapinkyläjärjestelmä olisi vallinnut koko sillä alueella, jota saamelaiset ovat alunperin asuttaneet, mutta esimerkiksi nykyisen Pohjois-Ruotsin alueelta todisteita autonomisista lapinkylä-yhteiskunnista ei ole juurikaan säilynyt, vaan maankäyttö näyttää ensisijaisesti tapahtuneen veromaiden puitteissa. Säännöllisiä käräjiä alettiin Lapinmaassa pitää noin 1600-luvun puolivälistä lähtien ja oikeuden pöytäkirjoista käy selville, että nykyisen Suomen alueella sijainneessa Kemin Lapin lapinkylissä metsäsaamelaisen yhteisön jäsenet harjoittivat oman lapinkylän alueella säänöllisen vuotuiskierron mukaan pääelinkeinona peuran- ja majavanpyyntiä sekä kalastusta, minkä lisäksi he omistivat jonkin verran poroja. Vorrenin mukaan myös nykyisen Finnmarkenin alueella maankäyttö on tässä suhteessa vastannut eteläisemmän alueen maankäyttöä. Lapinkylillä oli toisiaan vastaan kiinteät rajat, joiden sijainti määriteltiin rajamerkkien avulla. Tällaisina saattoivat tulla kysymykseen erilaiset maastokohdat (vaarat, joet, järvet) tai tehdyt rajamerkit (kivirakennelmat ym.). Lapinkylien välisiä rajariitoja esiintyi erityisesti nykyisen Suomen puolella sijainneiden lapinkylien välillä. Rajan sijaintia koskeva erimielisyys liittyi yleensä siihen, kumman kylän alueeseen jokin metsästysalue, järvi tai kalapaikka kuului. Mikäli riidassa ei päästy sovintoon, asiajouduttiin viemään tuomioistuimeen, joka ratkaisi riidan soveltaen laillisen rajan määräämistä koskevia säädöksiä, samalla tavoin kuin muuallakin valtakunnan alueella. </p>
<P align="justify"> Lapinkylän sisällä sijaitsivat yksityiset perheiden tai sukujen hallinnassa olleet perintömaat (<i>arfweland</i>), joista myöhemmin ryhdyttiin käyttämään nimistystä veromaa (<i>skatteland</i>). Yksittäisten veromaiden koko saattoi vaihdella muutamasta neliökilometristä varsin laajoihin alueisiin. Samalla tavoin kuin lapinkylien rajoista, myöskin veromaiden rajoista syntyi erimielisyyttä ja rajojen sijainnista käytiin oikeutta. Pääsääntöisesti jokaisella lappalaisella oli veromaansa alueella yksinoikeus elinkeinojensa harjoittamiseen, mutta ainakin nykyisen Suomen metsäalueella sijainneissa lapinkylissä peuranmetsästystä harjoitettiin lapinkylän aluella yhteiseen lukuun. Täyspaimentolaisen poronhoidon yleistyessä käytännöksi muodostui, että saman veromaan alueella saattoi oleskella useita perheitä. Lapinkylän alueella saattoi myös olla yhteisessä käytössä olevia alueita. Aina vuoden 1695 verouudistukseen asti kukin lapinveromaa muodosti verotuksen perusyksikön, mutta verouudistuksen jälkeen kunkin lapinkylän alueella asuneet lappalaiset vastasivat yhteisesti veronmaksusta. </p>
<P align="justify"> Pääsääntöisesti oikeus lapinveromaahan kulki perintönä sukupolvelta toiselle. Veromaan haltija saattoi kuitenkin myös luovuttaa oikeutensa toiselle: veromaita oli mahdollista myydä, vaihtaa, pantata, testamentata jne. samalla tavalla kuin yksityisessä omistustuksessa olleita kiinteistöjä. Oikeustieteeellisessä tutkimuksessa onkin viime aikoina esitetty, että koska lapinveromaat oli oikeudellisesti rinnastettu yksityisessä omistuksessa olleisiin kiinteistöihin, myös lapinveromaan haltijana olleen lappalaisen oikeus tulisi vastaavasti ymmärtää samanlaiseksi oikeudeksi, joka verotalonpojalla oli verotaloonsa. </p>
<P align="justify"> Lapinkylien ja lapinveromaiden häviämiseen johtanut muutos saapui kahdelta suunnalta. Vuonna 1673 ja 1695 annettujen lapinmaiden asutusplakaattien seurauksena yhä enemmän suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita saapui etelästä lapinkylien alueelle. Lapinkylien elinkeinollinen pohja ei kestänyt sitä, että tulokkaat ryhtyivät kilpailemaan metsästyksessä ja kalastuksessa alueen alkuperäisten asukkaiden kanssa. Suunnilleen samoihin aikoihin lännestä nykyisen Suomen alueelle saapunut täysnomadismi ([[Kulttuuri- ja tutkimuslaitokset|nomadismi]]) tuli muuttamaan perinteisen maankäyttöjärjestelmän. Ekstensiivinen poronhoito ([[Suurporonhoito|suurporonhoito]]) perustui suuriin porotokkiin ja uusien laidunalueiden käyttöönottoon. Alkuperäisille lapinkylille tyypillinen yhteisöllisyys, sekä metsästykseen ja kalastukseen pohjautuva elinkeinoperusta, korvautui yksilöllisellä, lähes yksinomaan poronhoitoon keskittyvällä elinkeinolla. Kolttasaamelaistn alueelle täyspaimentolaisuus saapui vasta 1800-luvulla. </p>
<P align="justify"> Vanha aluejako saattoi kuitenkin säilyä myös muuttuneissa olosuhteissa. Yksityisiä veromaita käytettiin Enontekiön länsiosissa ennen vuotta 1750 yksityisesti porojen laiduntamiseen. Veromaa-jaotusta noudatettin vielä 1800-luvulla eräillä nykyään Ruotsiin kuuluvilla alueilla. Vähitellen vanha maankäyttöjärjestys joutui kuitenkin väistymään. Nykyisen Suomen alueella alkuperäinen maankäyttöjärjestys säilyi pisimpään Inarissa, mutta pisimpään metsäsaamelainen lapinkyläjärjestelmä säilyi kolttien alueella, jossa elinkeinoperusta ja aluejako jatkui muuttumattomana nykyaikaan asti. Eristyneessä Suonikylässä toiseen maailmansotaan asti säilynyt perinne oli relikti vanhasta maankäyttöjärjestelmästä, jota aikoinaan noudatettiin suuressa osassa nykyistä Fennoskandiaa. </p>
<P align="justify"> Sanana lapinkylä säilyi poronhoitoon liittyen. Muutamasta tai jopa yhdestä poronhoitajaperheestä käytetty ilmaus <i>lapinkylä</i> tai <i>porokylä</i> kuvasi kyllä sitä, että kyseiset henkilöt harjoittivat poronhoitoa yhteiseen lukuun, mutta muilta osin asiallinen yhteys vanhoihin lapinkyliin oli kadonnut. Lainsäädännössä lapinkylä-sana (<i>lappby</i>) säilyi Ruotsin poronhoitolainsäädännössä (vuoden 1886 poroelinkeinolaki). Elinkeinojen harjoittamiseen liittyen Ruotsin nykyiset saamelaiskylät voidaan myös nähdä vanhan lapinkylä-järjestelmän jatkajina. </p>
[[Tiedosto:Asele.jpg|thumb|600px|<b>Lapin veromaita Etelä-Åselessa, Ångermanlannin lapinmaassa 1695-1928.</b><BR>Nimet ja rajat ovat tilapäisiä. Kaikki veromaat eivät ole olleet olemassa yhtä aikaa.]]
<BR><BR>
[[Sisällysluettelo: Politiikka, järjestäytyminen ja organisaatiot|Sisällysluettelo: Politiikka, järjestäytyminen ja organisaatiot]]<BR><BR>nen ja organisaatiot]]<BR><BR> +
|
