Rumpukuviot
{{Artikkeli |sivun nimi=Rumpukuviot |kieli=suomi |id=10137
|artikkeliteksti=Sikäli kuin tiedetään, uralilaisista kansoista ainoastaan saamelaiset ovat maalanneet kuvioita shamaanirumpujensa kalvopinnoille. Keski- ja Itä-Siperian altailaisilla kansoilla kuviomaalattuja rumpuja taas esiintyy mutta niissäkin kuvitus vain harvoin yltää siihen rikkauteen, jota saamelaisissa rummuissa yleisesti tavataan (kuva).
Kuvituksensa puolesta rummut on tutkimuskirjallisuudessa jaettu kahdeksaan tyyppiin, mutta nämä palautuvat kuitenkin viime kädessä kahteen perusratkaisuun, aurinkokeskiseen ja segmenttijakoiseen. Eteläisissä ns. Åselen tyypin rummuissa täysin aurinkokeskinen jäsentely keskeiskuviona juuri auringoksi tulkittu rombi, josta lähtee neljä sädettä (kuva); muuta kuviot kiertävät rumpukalvon kehää tai sijoittuvat rombin ja kehäkuvioitten välialueelle. Ruijan, Tornion ja Kemin tyypeissä tavataan selkein segmenttijaotus; Ruijan typissä kalvo jakautuu viiteen (kuva), Tornion (kuva) ja Kemin rummuissa taas kolmeen segmenttiin. Kemin rummuissa on lisäksi aukot segmenttien välillä (kuva). Lisäksi tunnetaan sekatyyppisiä rumpuja, joissa aurinko on joko rombina tai pyöreänä kuviona keskellä ja rummun yläosaan on erotettu yksi segmentti (taivassegmentti?, kuva) ja myös rumpuja, joissa yläsegmentistä lähtee rummun alaosaan asti ulottuva pystyviiva (Piitimen tyyppi kuva). Pystyviivan on ajateltu mahdollisesti viittaavan maailmanjärjestystä ylläpitävään maailmanpatsaaseen (taivaanjumala). Karkeasti ottaen tyypillisimmät aurinkokeskiset rummut rombikuvio ja ei segmenttijakoa) ovat peräisin etelästä ja lännestä kun taas selkeimmin segmenttijakoisia rumpuja on tavattu pohjoisesta ja idästä (kartta rumpujen jakautumasta). Valitettavasti koltta- ja kuolansaamelaisten alueelta ei tunneta yhtään rumpua. Ruotsalainen Ernst Manker on inventoinut kaikki säilyneet runsaat 70 noitarumpua niin tekotavan, rumpukuvioitten kuin käytettävissä olleitten taustatietojen osalta (1938, 1950).
Rumpukuvioitten tulkitseminen on erittäin vaikeaa ja vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa esiintyy todennäköisesti runsaasti ylitulkintaa ja perusteettomia johtopäätöksiä; myös Mankerin tulkintoihin (1950) on syytä suhtautua kriittisesti. Jo maailmakuvan rakenneta koskevien johtopäätösten vetäminen rumpujenkalvojen yleishahmotuksesta on vaikeaa puhumattakaan yksittäisten rumpukuvioitten tulkinnasta. Erityisen ongelman muodostaa se, että käytettävissä on vain vähän rumpujen alkuperäisten käyttäjien kuvioista tekemiä selvityksiä, ja nekin on yleensä annettu lähdekriittisesti epäilyttävissä tilanteissa eli oikeudenkäyntien yhteydessä tai pelätylle auktoriteetille, papille. Osa rumpukuvioista on suhteellisen naturalistisia, kuten poro, karhu tai käärme (kuva) tai muuten helposti tunnistettavia (esim. noaidi rumpuineen, kuva), kun taas jotkut kuvioista ovat hyvin pelkistettyjä tarjoamatta mitään nykytulkitsijalle avautuvia piirteitä (kuva).
On oletettu, että aurinkokeskisiksi tulkittuja rumpukalvoja olisi luettu rummun yläosaan sijoitetusta Taivaanjumalasta alkaen vastapäivään siten, että vainajala (kuolema ja vainajat) ja maailman pimeän puolen hallitsija Ruto sijoittuisivat taivaanjumalasta lähes täyden kierroksen päähän jälleen lähelle rummun yläosaa mutta siis vastapäivään lukemisen kannalta mahdollisimman kauas siitä (kuva). Ihmisten arkiseen elämään liittyvät aiheet, kuten porokaarre (kuva) sijoittuvat välialueelle kuten myös maanpäälliset jumaluudet. Segmenttijakoisista rummuista on taas perinteisesti ajateltu niitten heijastavan kolmikerroksista maailmanhahmotusta: ylinen (taivaanjumalan ja muiden taivaallisten jumaluuksien) maailma, keskinen (ihmisten ja maanpäällisten jumalien) maailma ja alinen, vainajien ja maanalisten jumaluuksien maailma. Tämä liittyy samanistiseen maailmankuvaan ja rumpu olisi tällöin muodostanut noaidin kognitiivisen kartan tuonpuoleisiin; Kemin tyypin rummussa segmenttien eli maailmantasojen välillä on jopa nähty kulkuaukot samaanille (samanismi). Yhdessä rummussa voidaan nähdä 10119|{{{2}}}
