Joiku

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Joiku

Perinteinen saamelaismusiikki on yksiäänistä vokaalimusiikkia. Siitä voidaan koko Saamenmaan alueella käyttää yläkäsitettä joiku. Karkeasti ottaen Saamenmaa on jaettavissa joikutyylien osalta musiikkiperinnealueisiin jotka ovat

  1. etelä- ja länsisaamelainen,
  2. pohjoissaamelainen
  3. itäsaamelainen alue.

Pohjoissaamelaiset joiut ovat pääsääntöisesti puolisävelaskelettomia ja pentatonisia, kahden tai useamman säkeen toistolle perustuvia sävelmiä. Joikutekstit ovat tavallisesti niukkoja ja sisältävät runsaasti vertauksia. Etelä- ja länsisaamelainen joiku on usein tekstiltään vielä pohjoissaamelaistakin niukempaa. Pohjoissaamelaiseen joikuun verrattuna etelä- ja länsisaamelaisessa joiussa kuuluu myös kirjo mikrointervalleja ja puoliaskelia. Myös itäsaamelaisessa joiussa kuuluvat mikrointervallit, eritoten kildininsaamelaisissa sävelmissä. Myös asteikot ovat aukottomia. Näiden sävelmien tekstit ovat pitkiä ja kertovia, jopa legendoja.

Em. alueilla joiusta käytetäänmyös eri käsitteitä. Etelä- ja länsisaamelaiset kutsuvat joikuaan nimellä "vuolle" tai "vuolie" (näyte, näyte) ja pohjoissaamelaiset nimellä "luohti" (näyte), tai "juoiggus". Itäsaamelaisista koltat käyttävät joiuistaan nimitystä "levdd" (näyte, näyte, näyte) tai "leu'dd" ja kildininsaamelaiset nimitystä "luvvjt" (näyte, näyte, näyte, näyte) (luvvjt). Pohjoissaamen alueella teonsana on "juoigat", joka ilmaisee nimenomaan joiun rytmis-melodisen osuuden tekemistä. Huomionarvoista on, että tätä verbiä käytetään sekä luohti- että juoiggus-substantiivien kanssa. Juoiggus tarkoittaa joikua yleiskäsitteenä, ts. sillä ei ole tarkasti yksilöityä aihetta tai kohdetta, kun taas luohti on tietty joiku tai joikukokonaisuus eleineen, ilmeineen, sävelineen ja sanoineen tarkasti yksilöidystä aiheesta.

Joikujen laulutapa vaihtelee Saamenmaan eri osissa. Tyypillistä on kuitenkin pyrkimys luonnolliseen äänenkäytöön, kurkunpään käyttö ja sävelmien runsas koristelu erilaisin melismoin, etu- ja jälkihelein ja liukusävelin.

Pohjoissaamelaisilla on joikujen sanalliselle tekstille nimitys "dajahus" (pl. "dajahusat"). Dajahus voi puuttua joiusta, jos tekstin koetaan kahlitsevan ajatuksen lentoa. Joiku voi siis olla musiikillinen kokonaisuus, jossa muoto, rytmiikka, melodia ja muut ominaisuudet kantavat merkityksiä. Joiuissa, joista dajahus puuttuu, sävelmää viedään eteenpäin semanttisesti merkityksettömin tavuin, kuten lul-la, lui-lu, nu). Joskus myös merkityksellisiä sanoja voidaan käyttää tavujen tapaan. Tavuja käytetään myös joiuissa, joissa on dajahus. Tavut sijoittuvat tuolloin yleensä säkeen tai säkeistön loppuun. Tavujen tehtävänä on vapauttaa sävel paremmin kuvaamaan joiun kohdetta. Dajahus koostuu usein vain joiun kohteen nimestä. Tätäkään ei aina tarvittu joiussa, koska kaikki tiesivät mitä tai ketä joikattiin. Joiku voitiin nimetä vain silloin, jos paikalla oli joku, joka ei tuntenut joikua.

Joiun tulee kuvata kohteensa tarkasti. Kuvaus tapahtuu usein musiikillisia symboleja käyttäen, mutta myös teksti hakee tehoa vertauskuvista. Pohjoissaamelaisessa joiussa tämä korostuu käsityksessä siitä, ettei saamelainen joikaa jostakin aiheesta vaan jonkin. Ts. joikataan henkilö, tunturi tai eläin.

Joikutekstit sisältävät vertauskuvia, jotka otetaan usein luonnosta. Erityisesti eläimille voidaan antaa antropomorfistinen luonnekuva, jota käytetään joikutekstissä ilmaisemaan joikatun henkilön persoonallisuutta tai käyttäytymistä. Esimerkiksi ihmisen seesteistä ja tasapainoista elämää verrataan joiussa karhununiin. Joiku luo mielikuvan karhusta, joka ympäröivästä maailmasta tietämättömänä nukkuu talviunia pesässään. Tavallisia ovat myös metaforat, jossa ihmistä verrataan eläimeen, kuten suteen.

Vastaavasti eläinaiheisissa joiuissa eläimet voidaan personifioida ja niiden käyttäytyminen inhimillistää. Joiun karhu käyttäytyy ihmisen tavoin herätellessään pentujaan: "Nouskaa jo pojat, riekko jo nauraa, vasa jo roukuu, harri jo kutee, muurahaiset jo juoksevat, nouskaa jo pojat" (näyte) (TRE A-K 543/1961).

Joiun aiheesta käytetään pohjoissaamen alueella substantiivia "juoiggalmas". Ylivoimaisesti yleisin joiun aihe on ihminen. Muita joikujen aiheita ovat eläimet, linnut ja kalat, paikkakunnat, kylät, luonnonpaikat ja uskomushahmot, kuten staalo ja kufittaret. Perinteisiin uskomuksiin perustuvia ovat aurinko- tai päiväjoiut sekä pyhä-aiheiset joiut. Noidan sielunmatkasta Lapin kylissä kertova Noidan joiku (näyte) on tallentunut kaikkiin keruuaineistoihin pohjoissaamen alueelta.

Ison Staalon joiku (näyte) Elli Maria Jomppasen mukaan.

Saamelaismusiikin tekstiaiheille yhteistä on se, että niissä esiintyvät kullekin alueelle tyypilliset luonnonympäristöt ja elinkeinot. Esimerkiksi metsäalueen saamelaisten joiuissa mainittu eläimistö poikkeaa korkeatunturialueen saamelaisten joiuissa mainittavasta eläimistöstä. Eläimistä joiuissa esiintyy useimmin poro (Rangifer tarandus), josta käytettyjen nimitysten rikkaus tulee esiin myös joikuteksteissä. Toisella sijalla on susi (Canis lupus) (näyte). Muita joikujen eläimiä ovat karhu (Ursus arctos), hirvi (Alces alces) ja koira (Canis lupus domesticus). Linnuista joiutaan alli (Clangula hyemalis), riekko (Lagopus lagopus) (näyte, näyte) ja korppi (Corvus corax), mutta myös muita elinympäristön lintuja mainitaan joikuteksteissä. Lähes kaikilla joiuissa esiintyvillä eläimillä ja linnuilla on suoraa tai välillistä merkitystä elinkeinonharjoituksen kannalta joko saaliina tai elinkeinon kannalta tärkeiden luonnon ennusmerkkien tunnistamisessa. Eläimiin suhtaudutaan joikutekstien perusteella kunnioittavasti. Susikin, jota pidetään poronhoitoelinkeinon kannalta pahimpana petoeläimenä, saa joiussa arvostusta.

Joiku liittyy osin myös saamelaisten tarina- ja kertomusperinteeseen. Tarinan kerrontaa on usein rikastettu joikaamalla tarinoinnin kohteen joikuja. Tällaisia ovat noitien ja parantajien toimista kertovat joiut eli noitalaulut.

Joiun esitystilanteet ovat olleet lukuisat. Saamelaiset ovat käyttäneet joikua kaikissa elämäntilanteissa ja joikanneet aina sävelmän juolahtaessa mieleen yksinäisyydessä tai vilkkaassa kyläpaikassa. Erityisen tyypillisiä joikumistilanteita ovat olleet markkinat ja poroerotukset, joissa ihmiset ovat tavanneet toisiaan. Tällöin kuulumisia on vaihdettu joikaamalla. Tavallista on ollut myös joikuminen luonnossa, eritoten poropaimenessa. Tyypillistä tilanteille on ollut spontaanius, ne eivät ole olleet valmisteltuja tai ennalta suunniteltuja, vaan joiku on noussut hetkestä.

Myös erityisissä sosiaalisissa tilanteissa, kuten kosinnan yhteydessä on joiuttu. Morsianta varten on sepitetty kosiojoikuja. Joiku liittyi myös häätapahtumaan. Aviopari joikasi toinen toisistaan tekemiään joikuja tai muita puolison joikuja.

Joikutekstin määrässä on suuria alueellisia eroja. Itäsaamelaisissa joiuissa, eritoten kolttien leu'ddissa, on semanttista tekstiä runsaasti ja tekstiaines on kertovaa. Lännemmäs Saamenmaata mentäessä tekstin määrä joiuissa vähenee: Pulmangin ja Utsjoen luohti (näyte, näyte) on vielä varsin runsastekstinen, kun Kautokeinon alueen (näyte, näyte) joiussa teksti on hyvin niukka.

Mitä runsaampi on tekstin määrä, sitä suurempi merkitys sillä on joiun sisältämien merkitysten kantajana ja ilmaisijana. Niukempitekstisissä joiuissa sävelmän, eleiden, ilmeisen ja äänenkäytön merkitys merkitysten kantajana kasvaa. Tapahtuipa joiun sisällön ja merkitysten ilmaisu mitä tahansa osatekijää painottamalla, joiulle on tyypillistä se, että sen kohde pyritään kuvaamaan täydellisenä. Etenkin pohjoissaamelainen joiku on pirstomaton kokonaisuus, joka kuvaa vain yhden kohteen kerrallaan. Yhden joikukokonaisuuden kuuluminen vain yhdelle henkilölle tai muulle kohteelle kerrallaan on tehnyt joiusta erittäin täsmällisen tiedonvälitysvälineen. Ts. kohteeseensa yksilöidyt joikusävelmät ovat olleet tähän otollisia. Joiuilla on viestitty yhteisön jäsenten elämänkohtaloista ja muista tapahtumista.

Joiku on vahvistanut saamelaisyhteisöä. Joikaaminen on lujittanut saamelaisyhteisön keskinäisiä suhteita ja kuulumista samaan lähipiiriin. Sosiaalisissa tilanteissa joiku on viihdyttänyt ja kuulijoiden läsnäolo innostanut esittäjää tehostamaan sisältöä elein, ilmein ja liikkein. Joikuja on myös joiuttu yhteen ääneen.

Joiun yhteisöä vahvistava vaikutus perustuu myös käsitykseen joikusävelmän sisältämästä kohteensa identiteetistä. Pohjoissaamelaisessa yhteisössä lapsi on otettu yhteisön jäseneksi tekemällä hänelle joikusävelmä. Sen saaminen ja omaamien ilmaisee ts. kuulumista yhteisöön. Joikaamalla sävelmää muutyhteisön jäsenet vahvistavat ryhmään kuuluvuuden tunnetta ja osoittavat arvonantonsa joiun kohteelle. Joikumisen kautta yhteenkuuluvaisuuden tunne vahvistuu.

Henkilöjoikuihin liittyy erikoislaatuinen kielto: on pidetty sopimattomana joikata itsestä tehtyä joikua. Se rinnastetaan itsekehuun. Kielto liittyy joiun yhteisölliseen kytkentään: joiku koetaan osoituksena yksilön arvosta yhteisössään. Kieltämällä oman joiun käyttö on turvattu yhteisön ja suvun merkitys yksilön identiteetin rakentajana. Tällä tavoin joiku on toiminut yhteisön sosiaalisten arvojen ylläpitäjänä ja uusintajana. Tosin vaikutusvaltaisille henkilöille oman joiun joikaaminen on voitu sallia.

Joiulla on ollut myös moraalisia tehtäviä. Henkilöjoiussa kerrotaan ihmisestä niin hyviä kuin huonojakin puolia. Kyse on joiun kautta tapahtuvasta kasvatuksesta, joka tähtää ihmisen luonteen kehittämiseen. Joikuteksteissä on niin ikään tuotu julkiseksi yhteisön kannalta uhkaava tai negatiivinen toiminta ja luonteenpiirteet kuten saituus, ahneus, tomeentuloa vaarantava porovarkaus ja siveettömyys. Joikua on käytetty myös käytännöllisiin tehtäviin. Pikkulapsille on joiuttu tuudittelujoikuja "vuohttumluohti", joilla lapsia on rauhoiteltu ja nukutettu. Myös poropaimenessa joikaamisella on koettu olevan käytännöllisiä merkityksiä: petoeläimet ovat pysyneet loitolla porotokasta, kun ovat kuulleet paimenen joikaavan. Tämä lienee rauhoittanut myös poroja. Joiulla on ollut myös emotionaalinen ja viihdyttävä merkitys. Se on toiminut usein psyykkisen itsesäätelyn välineenä, jolla on voitu purkaa tunteita. Joiulla on koettu olevan myös voimaa luoda telepaattinen yhteys yli ajan ja paikan rajojen.

Joikuperinteellä on esteettistä merkitystä: joiun äänenmuodostustapaan ja sointiin liittyy ihanteita, jotka määrittävät joiku-käsitettä esteettisinä kriteereinä. Pohjoissaamelaisen joiun tulee soida kuin joutsenen tai suden ulvonta kullekin ihmiselle tyypillisellä äänellä, jota ei saa muuttaa. Esteettiseen merkitykseen liittyy myös joiun kyky kantaa tunteita luovaa informaatiota.

Joiut ja joikuperinne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle pääsääntöisesti enkulturaation kautta. Ts. lapsia ei ole päämäärähakuisesti opetettu perinteen hallitsijoiksi, vaan he ovat kasvaneet joiun taitajiksi omaksuttuaan joikutyylin ja sävelmät korvakuulolta muita jäljittelemällä. Joissain tapauksissa vanhemmat ovat kuitenkin voineet harjoittaa lapsiaan joiun äänenkäytön ja ilmaisutapojen hallinnassa, sekä valvoa, että joiuissa tavoiteltu luonnekuva välittyy. Tällöin on ollut kyse enkulturaatiota syvemmästä tarkoituksellisesta lasten harjoittamisesta joikuperinteen hallintaan.

Joikusävelmistö muuttuu siirtyessään. Joikutekstejä on muutettu sitä mukaa, kun joiun kohde muuttuu, esimerkiksi henkilö ikääntyy. Vanhoja mieleenpainuvia joikusävelmiä on otettu uudelleen käyttöön ja tehty niihin uusi teksti. Sävelmiä on myös voitu lainata alueelta toiselle ja kylästä toiseen, jolloin useammalla henkilöllä on samanaikaisesti voinut olla sama sävelmä.

Ovllá Ivar Helanderin joikaama Lav Jon Piera -joiku vuodelta 1905.

Anders Ivar Guttormin joikaama Lav Jon Piera -joiku vuodelta 1962.

Myös uusia joikuja on tehty. Esimerkiksi lapsille on tehty pohjoissaamen alueella uusia joikuja. Tällaisen nk. "mánnávuođaluohtin" ovat tehneet lapsen vanhemmat tai muut sukulaiset. Näissä yksinkertaisissa sävelmissä ei vielä kuvailla lapsen persoonallisuutta, vaan lapset itse voivat rallatella sävelmiään ja näin harjoitella joiun äänenkäyttöä ja muita musiikillisia ominaisuuksia. Lapsuusajan joikua (näyte) on muutettu lapsen kasvaessa ja siitä on voinut kehittyä hänen varsinainen, aikuisellekin sopiva henkilöjoikunsa.


Sisällysluettelo: Taiteet

Minna-Riikka Järvinen

The media player is loading...
Näyte 1


Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Joik - traditional song

This monophonous vocal music is the traditional form of Saami music. The word chant can be used to describe the phenomenon in its different manifestations in the area inhabited by the Saami. This area can be roughly divided into three different regions according to the style of chanting:

  1. the South and West Saami region,
  2. the North Saami region and
  3. and the East Saami region.
North Saami chants are traditionally pentatonic and anhemitonic (without semitones) melodies based on the repetition of two or more phrases. The words of a chant are usually few in number, and they are highly figurative. The chant of the South and West Saami region often contains even fewer words than that of the North. It also features a variety of microtones and semitones. Microtonal intervals are also a feature of East Saami chants, especially those of the Kildin Saami. The scales are also without intervals. The verbal content of these chants is long and narrative, often relating myths and legends.

Different words are used in the above mentioned regions to refer to the chant. The South and West Saami call it vuolle (luohti (juoigat to express the action of chanting. Juoiggus is used to express the general concept of chanting, whereas luohti is used of a particular chant or performance together with its gestures, expressions, melodies and words on a specific subject. Among the East Saami, the Skolts use the name levdd or leuˊdd (luvvtj (kufiftar. Chants based on traditional belief include those to the Sun and the Day and chants about sacred subjects. The Shaman s Chant, which tells of the journey of the shaman's soul (reindeer (Rangifer tarandus), and they exhibit a wealth of different names for this animal. Next comes the wolf (Canis lupus) (bear (guovza) (Ursu arctos), the elk (Alces alces) and the dog (Canis lupus domesticus). Of the birds the most commonly chanted include the long-tailed duck (Clangula hyemalis), the willow grouse (Lagopus lagopus) (Music

Minna-Riikka Järvinen

The media player is loading...
Näyte 1


Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Denna språkversion existerar inte ännu

Skriv den