Lappologia (tutkimushistoriaa)

Saamelaiskulttuurin ensyklopedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lappologia (tutkimushistoriaa)

Perinteistä Lappiin ja saamelaisiin kohdistunutta tutkimusta eli lappologiaa ovat rasittaneet monet tieteelliset ja yhteiskunnalliset asenteellisuudet (eksotiikan hakeminen, romanttinen ihmiskäsitys, kulttuuri- ja sosiaalidarvinismi yms.). Ylipäätään lappologia on kuvannut saamelaiskulttuuria ulkoisesta näkökulmasta. Tämän takia onkin moderni tutkimus omaksunut uuden nimityksen saamentutkimus.

Lappologian voidaan katsoa alkaneen Johannes Schefferuksen teoksesta Lapponia (1673). Tästä eteenpäin aina romantiikan läpimurtoon (1810) tutkimuksella yleensä ei ollut tieteellistä itseisarvoa, vaan sen tavoitteet olivat poliittisia (Schefferus, Lapponia) ja erityisesti uskonnollisia (von Westen, Pehr Högström ym.). Katsottiin, että saamelaiskulttuurin tuntemus oli tärkeää saamelaisten tehokkaamman käännyttämisen kannalta. Lisäksi saamelaisilla koettiin olevan kuriositeettiarvo, minkä johdosta mm. rumpuja päätyi kaukaisiinkin eurooppalaisin museoihin. Yksi varhaisimman lappologian mieliteemoista oli saamelaisten alkuperän selvittäminen (alkuperäteoriat).

Romantiikan aikana (1810-40) folkloremateriaali usein miellettiin "luonnollisen uskonnon" dokumenttina (Schelling), "kansanluonteen" kuvastajana (Herder, Lars Levi Laestadius) tai sitten hämärtyneenä historiallisena lähteenä (osin Lars Levi Laestadius).

Modernin lappologian voidaan katsoa alkaneen joskus 1800-luvun puolenvälin tienoilla. Se muodostui silloin osaksi vertailevaa antropologiaa ja etnografiaa. Samalla sen tulkintoja alkoivat ohjata kulloisetkin tieteelliset ja yhteiskunnalliset paradigmat. Varsinkin Darwinin Lajien synnyn (1859) jälkeen siirryttiin antropologiassa ja etnografiassa sekä niihin tukeutuvassa yhteiskuntapolitiikassa pian herderiläisestä kansallisuuskäsityksestä evolutionistis-sosiaalidarvinistiseen otteeseen, mistä pian versoivat tieteelliset erityisparadigmat evolutionismi, devolutionismi ja diffusionismi. Sosiaalidarvinismin idea oli yksinkertaisesti se, että ns. luonnonkansat siis yleensä samalla kansat, jotka oli kolonialisoitu, sekä muut "sopeutumattomat" ryhmät, kuten mustalaiset, edustivat eurooppalaisiin nähden heikompaa, häviämässä olevaa kulttuuria. "Valkoisen miehen taakkana" (Kipling) oli "pelastaa" nämä kansat saattamallane vahvempien valtakulttuurien yhteyteen. Evolutionismi on sosiaalidarvinismia sovellettuna tieteeseen; kansojen kulttuurien nähtiin kehittyvän yhteismitallisesti mutta eri tahtiin, mikä mahdollisti niitten laadullisen vertaamisen ja "kehitysasteitten" arvioimisen. Evolutionistiseen otteeseen liittyi edelleen saamelaisten esikristillisen uskonnon tulkitseminen uskonnon kehitysteorian hengessä esim. animismin tai vainajainpalvonnan ilmentymänä sekä todistus ao. teorioitten puolesta. Kiinnostus saamelaiseen kulttuuriin perustui usein puolestaan devolutionismiin, joka edusti evolutionismin kääntöpuolta kulttuuritieteellisessä teorianmuodostuksessa. Koska kansankulttuurin tuotteitten katsottiin kuuluvan varhaisempiin, primitiivisiin kulttuurivaiheisiin (jotka kulttuurikansat jo olivat ohittaneet mutta joita luonnonkansat vielä parhaillaan elivät), niiden oletettiin pian häviävän ja jo nyt olevan huomattavan rappeutuneita (devoluutio). Saamelaiset olivat naapurikontaktiensa johdosta mukana kulttuurisessa evoluutiossa, mutta saamelaiskulttuurin itsensä kannalta kysymys oli devoluutiosta. Koska saamelaiset nähtiin vähemmän kehittyneenä kansana, oli luonnollista olettaa monet kulttuuripiirteet aikoinaan korkeammalla kehittyneiltä naapurikansoilta lainatuiksi (diffusionismi). Näin saamelaiskulttuurin katsottiin saattavan kertoa jotakin valtakulttuurin varhaisemmista vaiheista. Taustaoletuksena oli, että "primitiiviset kulttuurit" olivat luonteeltaan konservatiivisia, "kulttuurisia pakastimia". Evolutionistis-diffusionistiseen ajatteluun oli lisäksi sisäänrakennettuna asenne, jonka mukaan folkloretuotteet olivat isoloituja, omaa elämäänsä eläviä objekteja vailla yhteyttä niitä kantavaan kulttuuriin. Ne katsottiin epäfunktionaalisiksi "jäänteiksi", "reliikeiksi" tms. Taustatukea ja tieteellistä legitimaatiota saamelaisen kulttuurin vähättelylle antoi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella hallitseva maantieteellis-historiallinen koulukunta eli "suomalainen koulukunta" (Julius ja Kaarle Krohn), jossa juuri seurattiin folklore-elementtien maantieteellistä siirtymistä ja tässä prosessissa tapahtuvaa muuntumista. Tämän tieteellisenä pidetyn pääuoman rinnalla kulki 1900-luvun saamelaisia tarkastelevassa kirjallisuudessa romanttinen sivujuonne, jossa ote oli devolutionistinen, mutta arvotus positiivinen. Saamelaiset nähtiin periferian viimeisiä turmeltumattomina ihmisinä.

Modernin lappologian perustajahahmoksi voidaan katsoa norjalainen Jens Friis (1821-96), joka vuonna 1859 julkaisi ensimmäisen saamelaisen folklorekokoelman ja 1871 teoksen saamelaisesta kansanuskosta. Jo Friisillä oli tyypillinen evolutionistinen asenne saamelaiskulttuuriin, jota hän piti vähemmän kehittyneenä kuin skandinaavista kulttuuria ja jonka hän kulttuurievoluution lainalaisuuksien puitteissa uskoi häviävän suhteellisen pian. Teologina ja pappina hän kuitenkin kantoi huolta saamelaisten uskonnollisesta kasvatuksesta ja siksi hän ei käytännössä vaatinut saamelaisten aktiivista norjalaistamista, vaan päinvastoin vastusti sitä. Toinen seikka, joka pehmensi hänen kantaansa saamelaisiin, oli se että hän yhtä kaikki romantiikan ajan ihanteiden läpi näki saamelaiset eräänlaisina "jaloinavilleinä". Varsin rajuja evolutionistis-diffusionistisia kannanottoja sisältyy Norjan suurimman lappologin Just Knut Qvigstadin (1853-1957) tuotantoon. Varsinkin modernissa norjalaisessa lappologiassa lähes koko saamelainen kulttuuri pyrittiin palauttamaan skandinaavisiin esikuviin. Vaikka samat yhteiskunnalliset ja tieteelliset paradigmat olivat vallalla kaikissa Pohjoismaissa, Norjassa lappologia sai selvästi saamelaisvastaisemman luonteen, koska siellä tiede ja norjalaistamispolitiikka liittoutuivat toistensa kanssa. Myös monet ruotsalaiset, tanskalaiset ja suomalaiset tutkijat, kuten Axel Olrik (1862-1917) ja Uno Harva (1882-1949) (Holmberg, Uno), kannattivat diffusionistista paradigmaa. Kuitenkin ruotsalaisten ja suomalaisten tutkijoiden helmasyntinä voidaan jälkikatsannossa pitää pikemminkin saamelaisen muinaisuskon teorialähtöistä selittämistä. Esim. ruotsalainen Edgar Reuterskiöld (1872-1932) argumentoi luonnon elollistamisen teorian, animatismin puolesta ja suomenruotsalaisen Rafael Karstenin (1879-1956) Samefolkets religion -kirja taas oli osa Karstenin kokonaisvaltaista pyrkimystä etsiä vanhakantaisten uskontojen alkuperää luonnon sielullistamisesta eli animismista. Myöhäisrousseaulaista romantisoivaa otetta edusti puolestaan pohjoismaiden 1900-luvun suurin kansankulttuurin tallettaja Samuli Paulaharju (1875-1944), jonka kirjoituksista huokuu kunnioitus ja arvostus saamenkansaa kohtaan. Paulaharjun materiaalin kohdalla muistiinpanojen suodattuminen ideaalityypittelyn läpi kuitenkin muodostaa lähdekriittisen ongelman. Myönteisenä poikkeuksena lappologian "kultakauden"(1800-luvun lopulta 1960-luvulle) teoria- ja ideologialähtöisestä yleisotteesta voidaan nähdä ruotsalainen etnografi Ernst Manker (1893-1972), joskin hänenkin tulkintojaan rasittaa ulkopuolisen rajoittunut näkökulma.

Vaikka evolutionistis-diffusionistinen ote oli hallitseva paradigma lappologiassa liki vuosisadan, on 1900-luvun loppupuolella saamelaisiin kohdistuneessa tutkimuksessa siinä määrin luovuttu teorialähtöisistä asenteista ja siirrytty kohti kulttuurinsisäistä näkökulmaa, että koko termi lappologia siis on haluttu hylätä ja ottaa sen tilalle käyttöön uusi nimitys saamentutkimus. Kulttuurinsisäinen näkökulma merkitsee tässä yhteydessä myös saamelaisten itsensä merkittävä panosta oman kansansa tutkimuksessa. Saamentutkimuksen kannalta voidaan lappologian ajalta nostaa esiin Lars Levi Laestadius (1800-1861) kulttuurinsisäisen näkökulman varhaisena edustajana ja koko myöhemmän saamentutkimuksen ennakoijana (Laestadiuksen Lappalaisten mytologian katkelmia).

Sisällysluettelo: Tutkimus ja tutkimushistoria sekä tutkimuslaitokset ja museot

Risto Pulkkinen



Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit

Dát ii leat vel davvisámegillii

Čále dan

Research History of the Lappology

Lappology was the traditional study of Lapland and the Saami people. It was vitiated by numerous scientific and social prejudices, such as a search for the exotic, a Romantic concept of man, → social Darwinism, and so on. Generally Lappology described Saami culture from the outside, a fact which is expressed by the very word from which its name was derived, → Lapp, an exonym for Saami. That is why modern scholarship has adopted the name Saami Studies.

Lappology can be considered to have begun with Johannes Schefferus work Lapponia (1673). From then up to the breakthrough of Romanticism (starting in 1810), research had no intrinsic scientific value; its aims were political (Schefferus) and above all religious (von Westen, Pehr Högström, etc.) It was thought that a knowledge of Saami culture was important in order to facilitate the religious conversion of the Saami (Missionary work, history). Missionaries also distinguished themselves by confiscating shamans drums, which because of the curiosity value of the Saami ended up in faraway European museums. One of the favourite themes of the earliest phase of Lappology was the attempt the discover the origins of the Saami (Theories of origin (pre-scientific)) In the seventeenth and eighteenth centuries research and the collection of cultural objects produced a group of studies that are considered the classic sources of Lappology; their particular value lies in the fact that the Saami pre-Christian view of the world was still part of a living tradition. However, problems related to the reliability of these sources are considerable because the writers tended to borrow from one another without attributions; thus only some of the classic sources can be considered primary. This is a problem to which Saami Studies has only recently begun to pay sufficient attention. During the Romantic period (1810 40), folklore material was often regarded as a document of natural religion (Lars Levi Laestadius), an image of the character of the people or then as a blurred historical source (A. Fjellner).

Modern Lappology can be considered to have begun somewhere around the middle of the nineteenth century. It then formed part of comparative anthropology and ethnography. At the same time, its interpretations began to be influenced by whatever scientific and social paradigms prevailed at the time. Especially after Darwin s On the Origin of Species (1859), anthropology and ethnography, and the social policy that was based on them, soon shifted from a Herderian conception of nationhood to an evolutionist approach. Associated with this was the interpretation of the pre-Christian religion of the Saami according to the theory of the development of religion, for example as an expression of animism and ancestor worship and as a proof of the validity of these theories. The interest in Saami culture, on the other hand, was often based on devolutionism, which represents the obverse of evolutionism in the scientific theory of culture. Because the products of a folk culture were considered to belong to the early primitive stages of its historical development, they were assumed to degenerate and disappear (devolution) as the people itself developed. Since the Saami had undergone evolution as a result of their contacts with neighbouring peoples, from the point of view of Saami culture this was considered to entail devolution. As the Saami were regarded as a less developed people, it was natural to assume that many of the features of their culture had been borrowed from more highly developed neighbouring peoples (diffusionism); consequently it was believed that Saami culture could reveal something about the early stages of the dominant culture. The presupposition was that primitive cultures were conservative in character, i.e. unwilling to renounce features once they had adopted them. This was based on the idea that folklore products were isolated objects living independent existences without any connection to the culture that bore them. They were seen as dysfunctional relics. Support and scientific legitimacy for the disparagement of Saami culture was provided the geographical-historical school (also known as the Finnish school) of Julius and Kaarle Krohn that flourished in the late nineteenth and early twentieth centuries; it charted the geographical shifts of folklore elements and the concomitant changes in them. Alongside this mainstream, which at the time was considered scientific, there was a romantic tributary in twentieth-century literature dealing with the Saami that was devolutionist in approach but positive in attitude: the Saami, living as they did on the periphery, were seen as the last uncorrupted people.

The founder of modern Lappology can be considered to be Jens → Friis (1821 96), who in 1859 published the first collection of Saami folklore, and in 1871 a work about Saami folk religion. Friis already had a typical devolutionist attitude to Saami culture, which he considered to be less developed than Scandinavian culture, and which he believed would soon disappear according to the laws of cultural evolution. As a theologian and a clergyman, however, he was concerned about the religious education of the Saami; therefore in practice, he not only did not demand the active Norwegianization of the Saami but in fact opposed it. Another factor that softened his attitude towards the Saami was that he saw the Saami through the idealistic prism of the Romantic age as some kind of noble savages . The works, and particularly the social activities, of Norway s greatest Lappologist, Just Knut Qvigstadin (1853 1957), are marked by some extreme evolutionist-diffusionist views. However, his strong devolutionist conviction drove him to undertake the energetic collection of folklore items, the valuable fruit of which was born in his four-volume collection of folklore Lappiske eventyr og sagn Lappish Tales and Stories (1927 29). Modern Norwegian Lappology, in particular, attempted to derive practically the whole of Saami culture from Scandinavian models. Although the same social and scientific paradigms prevailed in all the Nordic countries, Norwegian Lappology took on a more hostile attitude to Saami culture because scholarship there aligned itself with the policy of Norwegianization (→ Assimilation). Many Swedish, Danish and Finnish scholars, such as Uno Holmberg (later: Uno Harva, 1882 1949) also supported the diffusionist paradigm. On the other hand, in retrospect one can regard the theory-governed explanation of the ancient religion of the Saami as the besetting sin of Swedish and Finnish scholars; for example, the Swede Edgar Reuterskiöld (1872 1932) attempted to argue for the theory of animatism (the personification of nature), and a book Samefolkets religion The Religion of the Saami by the Swedish-speaking Finn Rafael Karstenin (1879 1956) was part of his overall attempt to find the origin of primitive religions in animism (the ascription of psychic qualities to nature). Again, a post-Rousseauesque approach was represented by the most important Nordic folklorist of the nineteenth century, Samuli Paulaharju (1875-1944), whose manuscripts are redolent of admiration and respect for the Saami people. However, his material reflects his attempt to find an ideal type, a genuine man of the people , and this constitutes a problem with regard to its reliability as a source. The same problem applies to Erik Therman. This romanticizing of Saami culture with its accompanying problems relating to the critical treatment of sources similarly besets the work of the ethnographer V.V. Charnoslussky, who was working in Russian Lapland at the same time. The Swedish ethnographer Ernst Manker (1893 1972) and the Finn T. I. Itkonen can be regarded as positive exceptions to the theoretically and ideologically governed approaches of the golden age of Lappology, which lasted from the late nineteenth century to the 1960s, although their interpretations, too, are limited by the fact that they are based on the perspective of outsiders; and the same can be said of the Norwegian Örnulf Vorren (1916).

Although the evolutionist-diffusionist approach constituted the dominant paradigm in Lappology for almost a century, at the end of the twentieth century scholars doing research into Saami culture renounced theory-oriented attitudes and adopted a culture-internal perspective, rejecting the term Lappology in preference for a new name: Saami Studies . This development was triggered by the practice of some earlier scholars, such as the above-mentioned Rafael Karsten and particularly the Swedish Saami ethnographer, Israel Ruong, who replaced the exonym Lapp/Lappish with the ethnonym Saami . In this context, a culturally internal perspective also entails the significant contribution of the Saami themselves in scholarship about their own people. From the point of view of Saami research, one can distinguish Lars Levi Laestadius (1800 1861) as an early exponent of an internal point of view within Lappology and the forerunner of the whole of modern Saami Studies (Laestadius Fragments of Lappish Mythology).

Risto Pulkkinen



Muokkaa tätä sivua

Articles in English

Lappologia (forskningshistoria)

Se den finska eller engelska sidan.

Risto Pulkkinen



Muokkaa tätä sivua

Artikeln på svenska