| TekstiTämä on erikoisominaisuus.
|
<P align="justify"> Pohjoisen Fennos … <P align="justify"> Pohjoisen Fennoskandian saamelaisten verotukseen osallistui viimeistään keskiajalla sekä Ruotsin, Venäjän että Norjan kruunun edustajia. Norjan kuninkaan tiedetään verottaneen jo 1100-luvulla Jäämeren rannikon kalastajasaamelaisia. Venäjän intressejä alueella edustivat ensin karjalaiset kauppiaat, myöhemmin Kuolasta käsin toiminut verovouti <i>danzikka</i>. Ruotsin kruunu puolestaan antoi oikeudet lappalaisten verotukseen ja heidän kanssaan käytävään kauppaan 1200-luvulla privilegioina birkarleille eli pirkkalaisille. Tämän kehityksen johdosta osa Ruotsi-Suomen pohjoisen vaikutusalueen lapinkylistä oli uudelle ajalle tultaessa muodostunut valtioiden yhteiseksi verotusalueeksi. Ruotsin verotusalueella myös Venäjälle veroa maksoivat Sompion, Kuolajärven, Kitkan, Maanselän, Kemikylän ja Sodankylän lapinkylät. Kaikille kolmelle valtiolle verovelvollisia olivat Inarin, Kautokeinon, Aviovaaran, Lappajärven, Tenon ja Utsjoen lapinkylien asukkaat. Norjan ja Ruotsin yhteisverotus päättyi vuonna 1751 solmitun Strömstadin rauhansopimuksen yhteydessä. Venäjän verotus läntisemmissä Tornion Lapin kylissä lakkasi jo 1500-luvun lopulla. Kemin Lapissa Venäjän veron maksaminen jatkui vuoteen 1814 saakka. </P> <P align="justify"> Ruotsissa lapinveron keruu siirtyi suoraan kruunun harjoittamaksi toiminnaksi Kustaa Vaasan hallintokaudella vuodesta 1553 lähtien. Veron keruusta huolehtivat kruunun verovoudit, jotka kevättalvella kiersivät lapinkylästä toiseen kirjuriensa kanssa. Lapinveron (<i>lappeskatt</i>) maksuun olivat velvollisia kaikki täysi-ikäiset (1600-luvun alussa 17-vuotiaat) metsästykseen kykenevät miehet. Vero oli pirkkalaisveron tavoin luonteeltaan henkilökohtainen, ja se maksettiin pyynnin tuotteina. Esimerkiksi Kemin Lapissa täyttä verosuoritusta vastasi 1500-luvun lopulla kaksi näädän nahkaa, kaksi kiihtelystä (80 kpl) oravan nahkoja tai kahdeksan leiviskää (68 kg) kuivattuja haukia. Läntisemmissä lapinmaissa käytettiin veronmaksuun usein myös rahaa. Kaikki eivät maksaneet veroa täysimääräisenä,vaan kukin verovelvollinen oman maksukykynsä mukaan. Aivan vuosisadan lopulla yksittäisen veronmaksajan veronmaksukyky alettiin ilmaista verotusluvulla manttaali: Täyden manttaalin saamelainen maksoi veronsa täytenä, œ-manttaalin saamelainen suoritti verosta vain puolet ja Œ-manttaalin saamelainen puolestaan yhden neljäsosan. Kemin Lappia lukuun ottamatta lapinmaista laadittiin myös kalavesiluetteloita järvikalastuksen verottamista varten. </P><P align="justify"> 1600-luvun alussa kuningas Kaarle IX aloitti mittavat uudistustoimet saamelaisten hallinnon ja verotuksen suhteen. Kuninkaan pyrkimykset vuosina 1602-1605 vakiinnuttaa saamelaisten verotus kymmenyspohjalle epäonnistui, ja kymmenyksistä muodostui lopulta pieni lisävero perinteisen vuotuisveron rinnalle. Vuonna 1605 Kaarle uudisti vuotuisveron kannon ohjetta siten, että jokaisen verovelvollisen tuli maksaa kruunulle veronsa ainoastaan porontaljoina (2 hirvasta / 10 vaadinta) tai kuivattuina haukina (8 leiviskää=68 kiloa). Yksittäisiin verotuotteisiin keskittyminen oli saamelaisille raskasta, ja vuonna 1621 kuningas Kustaa II Aadolf vapautti lapinveron maksajat kolmen vuoden ajaksi puolesta heille määrätystä vuotuisverosta. Määräaikaisuudestaan huolimatta veronalennus jäi pysyväksi. Syytä tähän on vaikea tietää, sillä 1620- ja 1630-luvuilla lapinmaiden verotus oli vuokralla rannikkokaupunkien porvareilla, ja lähdemateriaali tältä ajalta on vähäistä. Vuotuisveron lisäksi saamelaiset maksoivat pieniä lisäveroja, kuten sääntöveroa, kymmenyksiä, haaksipalkkaa ja laamannin veroa. 1640-luvulta lähtien saamelaiset ryhtyivät maksamaan veronsa pääasiallisesti rahana myös itäisimmässä Kemin Lapissa. Kukin verovelvollinen maksoi edelleen vuotuisveroaan oman manttaalilukunsa osoittamassa suhteessa.</P><P align="justify"> Vuonna 1695 käynnistettiin Ruotsin kruunun toimesta kattava lapinveron uudistus. Uudistuksen yhteydessä jokaisesta lapinkylästä muodostettiin oma veroyksikkönsä, jonka suoritettavaksi määrättiin vuosittain tietty muuttumaton rahasumma. Veron suorittamiseen olivat kollektiivisesti velvollisia kaikki kylän veronmaksukykyiset miehet. Kunkin lapinkylän verosumma oli tarkoitus määritellä sille kuuluneiden maa-alueiden perusteella. Verouudistuksen yhteydessä tehtiinkin ensimmäiset maakirjat lapinmaiden veronmaksajista sekä heidän maistaan. Sisällöltään maakirjat jäivät kuitenkin hyvin yleisluontoisiksi Uumajan Lappia lukuun ottamatta. Maakirjojen sisältämä niukka informaatio lapinkylien maista on herättänyt epäilyksiä siitä, saatettiinko kylän verosummaa käytännössä asettaa niiden perusteella. Osa tutkijoista esittää, että verosumma määräytyi lopulta kylän veronmaksajien määrän tai mahdollisesti kyläläisten hallussa olleiden porojen määrän mukaan. Vuonna 1760 voudit saivat uudet tarkennetut ohjesäännöt, joiden mukaan oli mahdollista laskea lapinkylän verorasitusta sen alueille asettuneiden uudisasukkaiden maankäytön vuoksi. Vuoden 1780 jälkeen veroa alettiin kerätä pitäjittäin. Uudisasutuksen leviämisen myötä lapinvero alkoi vähitellen menettää merkitystään. Nopeammin tämä kehityskulku eteni Suomessa, missä 1800-luvun alussa lapinveron maksajia oli enää Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa. Suomessa lapinvero lakkautettiin vuonna 1924 muiden maaverojen kanssa. Vaikka Ruotsin puolella uudisasutuksen eteneminen oli hitaampaa, siellä esimerkiksi rahan arvon lasku vaikutti lapinveron merkityksen vähenemiseen. Virallisesti lapinvero lakkautettiin Ruotsissa vuonna 1928. </P>
[[Sisällysluettelo: Historia|Sisällysluettelo: Historia]]<BR><BR>ysluettelo: Historia]]<BR><BR> +
|
